Jääkiekko

Kolumni: Tällainen olisi näytelmä Juhani Tammisesta Satulinnassa

Julkaistu:

Kolumni
Vaikka Suomi alkoi voittaa mitaleita 80-luvulla ja 90-luvulla tuli kultaa, kiekkoilumme Golden Era on silti 70-luku, Tuomas Manninen kirjoittaa kolumnissaan.
Eugene O’Neillin näytelmä Pitkän päivän matka yöhön on mestariteos, joka poiki postuumin Pulitzer-palkinnon.

Draama tapahtuu elokuussa 1912 yhden päivän aikana Tyronen perheen kesäasunnolla Atlantin valtameren rannalla Connecticutissa. Rooleja on viisi: isä, äiti, pojat ja sisäkkö.

Toinen Pulitzer-palkittu maailmanmenestys on Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema. Kaupparatsu Willy Loman menettää siinä työnsä eikä pysty enää lunastamaan kaikkia odotuksia.

Hienoja näytelmiä mutta eivät mitään verrattuna omaani. Koska tämä Satulinnan lyhyt yö on kirjoittamista vaille valmis, en ole vielä raivannut tilaa työpöydälleni. Onkohan Pulitzer miten iso?
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

***

Sain idean kamarinäytelmääni lukiessani (IS 23.8.) jääkiekkopersoonan, kiekkoleijona nro 79:n, maajoukkuekapteenin, asiantuntijakommentaattorin, aurinkokuninkaan ja yritysvalmentajan Juhani Tammisen, 69, ajokortin menneen hyllylle.

Viime lauantaina Tamin piti päästä Joensuuhun jääkiekkolegenda Lauri ”Leuka” Monosen hautajaisiin. Avuksi tuli kaveria ei jätetä -hengessä entinen pelikaveri HIFK:ssa ja maajoukkueessa, Juha Rantasila, 73.

Entiset pelikaverukset ajoivat illalla Hirvensalmelle, yöpyivät siellä Rantasilan kartanohotellissa Satulinnassa ja jatkoivat aamulla määränpäähän.

Satulinna on tuttu Vain elämää -sarjan kuvauksista. Siellä on itketty paljon. Itketty ja iloittu. Vuodatettu liikutuksen kyyneliä, ilon kyyneliä ja paljon kyyneliä, joista on ollut vaikea sanoa, miksi ne vierivät.


Näytelmän alussa ”Rantasila” ja ”Tami” jättävät auton parkkiin, purkavat tavaransa huoneisiin ja siirtyvät yhteisiin tiloihin takkatulen ääreen. Ensin vain vitsaillaan niitä näitä mutta vähitellen syöksytään yhä syvemmälle tunteiden syövereihin.

Rooleja on kolme: Tami, Rantasila ja sisäkkö, joka tarjoilee. Näytelmän Rantasila on äveriäs huippujuristi, vaitelias ja hymytön asianajaja suljettujen tammiovien takaa. Niin jäyhä, ettei ole edes lempinimeä.

Tamikin ajaa mutta vain omaa asiaansa. Hän on kauppamatkustaja leipänsä edestä, välillä burnoutin partaalla ja kortti hyllyllä. Ei jäyhä mutta mikä olisi oikea adjektiivi? Asteikko loppuu.

***

Vaikka Suomi alkoi voittaa mitaleita 80-luvulla ja 90-luvulla tuli kultaa, kiekkoilumme Golden Era on silti 70-luku. Suurten persoonien vuosikymmen.

Rantasila ja Tami riisuvat kengät ja oikaisevat sotaratsunkoipensa Satulinnan salongin pienille jakkaroille. Lämpö hellii vanhoja kolotuksia. Takkatuli rätisee, jäät kilahtelevat grogilaseissa. Sisäkkö kantaa lisää.

Muistellaan, paljastetaan vanhoja kaunoja, riidellään, syytetään ja sovitaan. Muistot hyökyvät esiin: 17.12.1971, Luzhniki-halli, Izvestija-turnaus. Rantasila tunnustaa olleensa kade, kun Tami löi kaksi Konovalenkon taakse, hän itse vain yhden Tretjakille, kun Tami oli jo puhkonut Konovalenkon vaihtoon ja juustotiskiin.

Yllättäen Tamikin myöntää olevansa kateellinen. Rantasila voitti SM-sarjan maalikuninkuuden, vaikka oli vain pahainen pakki, Tami ei ikinä. Eikä Tami pystynyt ikinä rikkomaan Rantasilan 30 maalin kausiennätystä. Paras oli 24.

Yö etenee, draama tihenee, kypsyy. Jäät sulavat. Tuli sammuu. Satulinna pimenee. Kuuluu nyyhkäisy. Toinen.

Ja vielä...

Olen paha ihminen. En ole ylpeä tästä mutta haluan olla rehellinen ja saada taakan mielestäni. Suomalainen menestys paralympialaisissa ei merkitse minulle yhtään mitään. En ole seurannut kisoja. Koskaan. En osaa suhteuttaa tuloksia enkä lajeja mitenkään enkä mihinkään. Mutta on erittäin hienoa, että kisoja järjestetään.

Lisää Tuomas Mannisen kolumneja voit lukea täältä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt