Jääkiekko

Kiekkotähti Markus Seikola lopettaa – kertoo avoimesti uransa nousuista ja laskuista: ”Nyt elämä vasta alkaa”

Julkaistu:

Jääkiekko
Jääkiekko on ollut pitkään iso osa elämääni. Mielellään olisin uraani jatkanut, mutta terveys puuttui peliin, uraansa avoimesti IS:lle kertaava Seikola sanoo.
Jää on juuri sulatettu Turun Impivaaran hallista, mutta ilmassa leijuu edelleen se tuttuakin tutumpi tuoksu. 34-vuotias Markus Seikola katselee paljon muistoja herättävää kenttää kaihoisin silmin. Tänne hän kulki vuosikausia 1990-luvulla Laitilasta, 75 kilometrin päästä. Välillä vanhemmat kuskasivat, välillä piti hypätä bussiin ja kävellä pari kilometriä isosta risteyksestä hallille ja takaisin.

Jääkiekko oli ensin mukava harrastus ja vähitellen se muuttui ammatiksi. Paljon on vuosiin mahtunut. Vuodet vilisevät silmien edessä, kun Seikola kertaa uraansa: voittoja, tappioita, henkilökohtaisia paineita ja niiden puristuksessa pelaamista.

– Halusin tulla maailmalta takaisin Turun Palloseuraan, onnistua ja olla tärkeä osa joukkuetta. Sitten iski loukkaantumiskierre ja asiat alkoivat mennä pieleen. Kävin todella syvällä henkisesti, pohdin kaikkia juttuja vähän liikaakin.

Ulkopuolelta kumpuavien paineiden kanssa eläminen oli vaikeaa, mutta hankalinta oli käsitellä omia odotuksia.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Asetin itselleni ihan liikaa paineita, Seikola sanoo suoraan.

– Kiira Korpi totesi Supertähdet-ohjelmassa, että rakastaa luistelua, mutta ei kaipaa sitä armotonta kilpailutilannetta ja niitä paineita. Mulla on ihan sama lätkän kanssa. Tykkään pelistä ja olen ollut ammattilaisena 16 vuotta, mutta eivät kaikki päivät ole nautinnollisia olleet.


Ensi syksynä päivät tulevat olemaan erilaisia.

– Ammattilaisurani on nyt ohi. Voi olla, että jossain vaiheessa iskee tyhjyyden tunne, mutta se on kai ihan luonnollista. Ei elämä tähän lopu, päinvastoin. Nyt se vasta alkaa, Seikola alleviivaa ja virnistää leveästi pitkän partansa takaa.

LAPSUUS

– Aloin pelata lätkää 6-vuotiaana Laitilan Jyskeessä. Olin joukkueessa kaksi vuotta muita nuorempi. Isoveli oli samassa porukassa ja isä valmensi. Parin vuoden jälkeen siirryin omanikäisten joukkueeseen. Muut aloittivat vasta silloin, joten minulla oli vähän etumatkaa luistelussa ja muutenkin. Urheilua harrastin monipuolisesti. Lätkän lisäksi oli pesäpalloa ja yleisurheilua, ja kotona tietenkin pelattiin koko ajan. Anssi-isoveljen kanssa saatiin jotenkin puhuttua toinen kaksospikkusiskoistamme veskariksi. Siinä sitten vanerilevyn päältä lauottiin ja yritettiin saada kiekkoa vanhaan perunalaatikkoon, joka oli maalina.

VARHAISNUORUUS

– Jyskeestä menin Raumalle Lukkoon. Kotoa oli matkaa Äijänsuolle parikymmentä kilometriä, joten treenimatka vähän piteni. Siellä meni miten meni, loppuaikoina en päässyt oikein pelaamaan joukkueessa. Jäi vähän sellainen vaikutelma tuolloin, että peliaika määrittyi suhteilla. Kai se voi olla sellaista jossain edelleen, en tiedä. 13-vuotiaana siirryin Tepsiin ja treenimatka yhteen suuntaan kolminkertaistui.


– Muistan, kun olin 14-vuotias ja meille tuli jouluksi sellainen digitaalinen vaaka. Pituutta oli reippaasti alle 180 senttiä, mutta painoa 84,5 kiloa. Kukaan ei siitä minulle maininnut, mutta tuolloin päätin, että muuttua täytyy, jos aikoo menestyä. Minulla oli halu pärjätä kentällä paremmin ja lisäksi tahdoin, että tytötkin huomaisivat. Ihan mukavasti vaikutti muuten molempiin asioihin, kun heti seuraavana kesänä vaaka näytti 66,5 kiloa.

JUNIORIEN MM-KULTA

– Kävin kaksi ensimmäistä lukiovuotta Laitilassa, mutta kirjoitin kuitenkin lopulta ylioppilaaksi Turusta. Mikään junnutähti en Tepsissä ollut, omilla vahvuuksillani sain kuitenkin pelata. Junnumaaotteluja ei ollut alla ennen kuin minut valittiin alle 18-vuotiaiden MM-leirille keväällä 2000. Pelit menivät hyvin ja pääsin kisajoukkueeseen. Se turnaus ei olisi voinut hienommin päättyä. Tein voittomaalin finaalissa Koivun Mikon syötöstä. Mikko sen tilanteen rakensi, piti vain liukua oikeaan paikkaan ja lyödä tyhjiin. Kaksi vuotta myöhemmin tuli alle 20-vuotiaiden kisoista pronssia. Silloin hävittiin Venäjälle jatkoajalla. Olimme Pitkäsen Jonin kanssa pakkiparina. Ranskaa vastaan olimme molemmat vastustajan maalin takana ja törmäsimme. Ei Ranska siitä maalia tehnyt, mutta aika paljon sai asiasta kuulla jälkikäteen.


LIIGASSAKIN HETI MESTARUUS

– Jortikan Hannu nosti minut mukaan liigarinkiin loppuvuonna 2000. Ensimmäinen peli oli Jokereita vastaan Helsingissä. Jortsu sanoi ennen matsia, että ”sää poika katot tän pelin noita katossa olevia valoja, ne on aika kirkkaat”. Peliaikaa ei tullut siinä ottelussa sekuntiakaan, mutta myöhemmin alkoi tulla. Pelasin runkosarjan viimeiset 23 ottelua ja siihen pudotuspelit päälle. Voitettiin mestaruus Tampereella Tapparaa vastaan jatkoajalla. Hienolta tuntui, vaikka pelillinen rooli ei porukassa suurensuuri ollutkaan.

– Jortikka oli hyvä valmentaja. Jotain se minussa näki. Ei Jortsu olisi antanut kuraa, jos ei olisi välittänyt. Koulunkäyntiäkin ymmärsi ja motivoi hoitamaan kaikki lukion kokeet aina huolellisesti. Iso kiitos hänelle, kuten myös Virran Hannulle, jonka kanssa treenattiin paljon ekstraa.

KOHTI HUIPPUVUOSIA

– Liigassa homma ei sitten lähtenyt mestaruuden jälkeen siihen suuntaan kuin olisin toivonut. Odotin itseltäni valtavasti ja kun ei onnistumisia oikein tullut, aloin murehtia asioita liikaa. Olin ajatellut lyöväni itseni kunnolla läpi, mutta aloinkin pelätä virheitä. Ei pelaamisesta silloin tule mitään. Siirto Ruotsiin Frölundaan tuli tosi hyvään saumaan alkuvuonna 2006. Sain pelata legendaarisen Ronnie Sundinin kanssa pakkiparina. Hän rohkaisi monin tavoin: vakuutti hoitavansa oman pään ja kehotti hyökkäämään. Peli kulki hyvin. Seurasiirron jälkeen, runkosarjan yhdeksässä jäljellä olleessa matsissa syntyi kolme maalia ja viisi syöttöä, ja itseluottamus kasvoi. Seuraava kausikin meni kivasti, mutta oli taas aika palata Suomeen, HPK:hon.


– Hämeenlinnassa oli vaikeaa, joukkue ei menestynyt ja oma peli oli vuoristorataa. Minulla oli kahden vuoden diili, mutta ensimmäisen kauden jälkeen valmentajaksi tullut Jukka Rautakorpi ilmoitti, ettei minulle ole käyttöä. Ilves otti sitten hoitaakseen sen toisen vuoden. Siellä monet asiat menivätkin ihan nappiin.

PARHAAT KAUDET

– Syksyllä 2008 ensimmäinen liigapeli oli Tapparaa vastaan. Olin siinä suoraan sanottuna ihan paska. Mietin jälleen, että miksi ihmeessä tämä taas alkaa näin. Onneksi seuraavassa pelissä homma kääntyi ja itseluottamus palasi KalPa-pelissä. Voitimme jatkoajalla ja tein ratkaisumaalin. Sen jälkeen oli pelihuumori huipussa ja tuntui, että onnistumisia tuli koko ajan.

Seikola teki ensimmäisellä Ilves-kaudella 50 runkosarjapelissä tehot 17+27. Kauden päätteeksi tuli valinta liigan parhaaksi puolustajaksi ja tähdistökentälliseen. Seuraavallakin kaudella tehot olivat kohdallaan: 55 peliä ja 17+22.


– Lokakuussa 2008 tapasin tulevan vaimoni Hannan (os. Talikainen, tangokuningatar 2008). Se oli kausi, jolloin tapahtui paljon hyviä juttuja myös kiekon ulkopuolella. Nousin lopulta mukaan myös maajoukkueeseen. Turnaus Venäjällä meni hyvin, samoin Sweden Hockey Games. Valmistavalla MM-leirillä sain kuitenkin keväällä aivotärähdyksen. Siinä oli sitten se kausi. Kisapaikka oli lähellä, mutta en minä sitä ole jossitellut. MM-kisoja ei minun kohdalleni osunut, mutta se pitää hyväksyä.

RUOTSISTA LAHTEEN

– Kaudeksi 2010-2011 siirryin Ruotsiin Södertäljeen. Sopimukseni Ilveksen kanssa oli hyvä, mutta Ruotsissa taloudelliset ehdot olivat vielä paljon paremmat. Oli taottava, kun rauta oli kuumaa. Kausi päättyi kuitenkin pettymykseen, kun putosimme sarjasta. Diili raukesi ja edessä oli paluu Suomeen. Suikkasen Kaitsu halusi minut Pelicansiin ja sopimus syntyi pikavauhdilla.


– Avauskaudella saimme hopeaa. Pudotuspeleissä kärsin loukkaantumisista ja pelasin puudutuspiikeillä sen mitä kykenin. Ratkaisevassa finaalissa JYP:iä vastaan en pelaamaan pystynyt. Sovittiin, että seuraavassa ottelussa olen takaisin kokoonpanossa, mutta sitä ei sitten enää tullut. Seuraavan kauden jälkeen oli sitten aika palata kotiin, Turkuun.

Pelicansisissa Seikola teki kahden kauden aikana pakin tontilta komeat tehot 29+27.

VAMMAKIERRE

– Lonkka alkoi oireilla voimakkaasti kesällä 2013. Kipu heijastui nivusiin ja tuntui, että voimat katoavat täysin. Oli kova pala tajuta, ettei saa koneesta läheskään koko potentiaalia irti. Kun tietää missä on ollut ja millaiseen pelaamiseen pystyy, on puolikuntoisuus todella raskas taakka pääkopalle. Marraskuussa 2013 se sitten operoitiin ja sovittiin koutsien kanssa, että kuntoutetaan mies rauhassa kuntoon ja tähdätään seuraavaan kauteen.


– Treenasin hyvin ja järkevästi, mutta kun mentiin jäälle, tuntui taas yhtä pahalta kuin ennenkin. Sitten tuli tulehduksia ja kaikenlaista muutakin. Sovimme monesti, että kokeilen palata jäälle ensi maanantaina. Aika monta ensi maanantaita siinä sitten lopulta tuli. Se oli hirveää aikaa, täyttä epätietoisuutta koko ajan. Tuntui, että valmentajatkin epäilivät, että enkö ihan oikeasti pysty pelaamaan. Syksyllä valmennus vaihtui, ja Miika Elomo tuli Suikkasen Kaitsun tilalle. Mun kohdalla edettiin asteittain, ja helmikuussa 2015 pelasin jo kuudetta matsia putkeen. Sitten Kuopiossa synkkeni. Kylkiluita murtui ja olkapää vaurioitui, kun vastustaja kaatui päälle normaalissa pelitilanteessa. Samalla repesi lihas lapaluun seudulta. Minut vietiin ambulanssilla Kuopion sairaalaan kuvattavaksi ja yöllä tulin kotiin Turkuun toimitusjohtaja Mika Eskolan auton kyydissä. Mietin matkalla kivuissani, että nyt riittää, mitään järkeä tässä ei enää ole. Hain kamat Tepsin kopista ja heitin ne kotona varastoon.

KERRAN VIELÄ

– Kesällä tuli vielä tunne, etten halua luovuttaa. Treenasin hyvin, tahdoin vielä sen yhden mahdollisuuden. Kävin Suomi-sarjajoukkue VG-62:n kanssa jäällä ja siihen kuntosalit päälle. Jalka tuntui ihan hyvältä, mutta ei se entisensä ollut.

– Jossain vaiheessa tuli liigastakin vähän kyselyjä, mutta kokivat kai lopulta tilanteeni riskiksi. Päädyin sitten TuToon, kun uusi valmennus halusi minut mukaan. Pelaaminen tuntui kivalta, mutta kropan kanssa joutui taas taiteilemaan. Vähän kaivelee ne pari pelikieltoa, jotka TuTossa sain. Niistä olen täysin eri mieltä, mutta sille ei mahda mitään. Päähän taklaaminen on ehdottoman tuomittavaa, mutta tietyissä tilanteissa pitää miettiä myös taklattavan omaa vastuuta, jos luistelee katse alhaalla.


– Pudotuspeleissä hävittiin seiskapeli Kajaanissa. Mukana olin, vaikka olin pelikiellossa. Se taitaa jatkua pari matsia vielä ensi kaudellekin, mutta ratkaisuni myötä sitten johonkin hamaan tulevaisuuteen.

URAN JÄLKEEN

– Hanna-vaimoni on kulkenut perässäni kahdeksan vuotta ja nyt muutamme hänen ehdoillaan. Hanna on saanut Yleltä töitä Kajaanista ja aloitti siellä toukokuun alussa. Vähän aikaa on tarkoitus latailla akkuja kotona ja antaa aikaa perheelle. Poika on nyt 5- ja tyttö 2-vuotias. Hetket heidän kanssaan ovat todella arvokkaita. Tarkoitus on kuitenkin pienen breikin jälkeen suunnata työelämään tai opiskelemaan. Lukio on käyty, myyntiala ja psykologia urheilussa kiinnostavat.


– Jääkiekon kanssa olen varmasti jatkossakin tekemisissä jollain lailla. Tiedä sitten, jos vaikka jotain junnuvalmennukseen liittyvää. Poika pelaa ja sitä on kiva katsella. Tosi rauhallinen minä kiekkoisänä katsomossa olen. Itsekin pyysin omia vanhempiani aikanaan olemaan hiljaa peleissä ja sellaisessa kannustavassa ilmapiirissä haluan itsekin lasteni saavan harrastaa.

– Urani loppu ei mennyt ihan niin kuin elokuvissa, mutta turha tässä on synkistellä. Vaikka olen luonteeltani pessimismiin taipuvainen, katson tulevaa positiivisin mielin.

KIITOKSET

– Suurin kiitos urasta kuuluu isälle ja äidille Laitilaan. Ilman teidän tukeanne ja kannustustanne minusta ei olisi tullut ammattikiekkoilijaa. Kiitos myös sisaruksille sparrauksesta matkan varrella, ja rakkaalle vaimolle kaikesta tuesta. Ja lapsille tiedoksi, että iskä on nyt enemmän kotona.

– Kiitos agentti Petteri Lehdolle sekä fysiikkavalmentaja Hannu Rautalalle pitkästä yhteistyöstä. Respect! Kiitos myös faneille, sponsoreille, pelikavereille, valmentajille, fysioille, lääkäreille ja ennen kaikkea huoltajille. Jääkiekko on ollut pitkään iso osa elämääni. Mielellään olisin uraani jatkanut, mutta terveys puuttui peliin. Nyt on aika kääntää elämässä uusi sivu ja katsoa, mikä minusta tulee isona. Poistun nyt ammattilaisjääkiekosta, mutta jääkiekko ei poistu minusta.

– Koskaan.