Orpolapsi Miika oli valmis kuolemaan nuorena – nyt hän on ”kermaperse”, jollaisia nuorena halveksi

Osa loviisalaisen Miika Romoin lapsuudenystävistä on kuollut, osasta on tullut kadun miehiä. Romoi oli aiemmin itsekin varma, ettei näkisi 30-vuotispäiviään. Niiden aika on kohta, mutta jotenkin kävi niin, että hänestä tuli tavallista keskiluokkaista elämää viettävä perheenisä. Miten?


29.1. 7:00

Kermaperse. Jos Miika Romoin, 29, pitää kuvailla itseään yhdellä sanalla, se on siinä.

Hänellä on avovaimo, kaksi lasta, kaksi koiraa, omakotitalo ja sähköauto. Todella kliseistä, kuten mies itse sanoo. 2020-luvun suomalainen unelma täytenä totena.

Sitä unelmaa Romoin ei pitänyt koskaan saavuttaa. Nuorena hän ei uskaltanut haaveilla juuri mistään.

– Lapsena puhuin aina, että kuolen ennen kuin täytän 30. Mulle oli ylpeyden aihe, että joko kuolen nuorena tai olen linnassa, Romoi sanoo reippaan hikisenä.

Hän on juuri luonut lumet talon ja pihasaunan edustalta.

Miika Romoi haluaa tarjota omille lapsilleen turvallisemman kodin kuin mitä hän itse sai.

Miika Romoi kasvoi köyhässä ja rikkinäisessä perheessä. Äiti oli yksinhuoltaja. Isä oli kyllä olemassa, mutta teki ohareita. Se ei tuntunut pahalta, vaan tavalliselta. Kaikkeen tottuu.

Rahaa ei ollut mihinkään. Kerhon ohjaaja sanoi, ettei koskaan ollut nähnyt yhtä nälkäisiä lapsia kuin Romoin ja hänen veljensä.

Kun Romoi oli 8-vuotias, hänen äitinsä kuoli.

Äiti oli ollut laivalla juhlimassa. Juhlat jatkuivat naapurustossa viiden hengen seurueessa. Naapurin mies oli jostain syystä tuonut tarjolle metanolia sisältävää tuulilasinpesunestettä.

Äiti joi, sai alkoholimyrkytyksen ja kuoli. Tuulilasinpesunestettä tarjonnut mies todettiin mielentilatutkimuksessa täyttä ymmärrystä vailla olleeksi.

– Oli se silloin ihan hirveä isku, mutta on hyvin vaikea nyt enää löytää niitä tunteita, Romoi sanoo.

Ilta-Sanomat uutisoi kuolemasta vuonna 2001.

Romoista tuli käytännössä orpo, isää kun ei kuvioissa näkynyt. Hän muutti naapuriin äidinäidin eli mamman luo.

Mamma tuskin tiesi, millaisen pojan saikaan.

Jo ennen äidin kuolemaa Romoi oli väkivaltainen – tai vilkas, kuten hän itse sanoo. Pienenä hänellä oli todettu epätyypillinen hyperkineettinen käytöshäiriö, joka vastaa ADHD:tä.

– Ennen äidin kuolemaa mulla oli tapana hakata luokkalaisia avainnauhalla, Romoi sanoo.

Ei siis pelkällä nauhalla, vaan avaimilla, jotka nauhasta roikkuivat. Nyt pelkkä ajatuskin tekee kipeää.

– Jostain syystä mulla oli paljon kavereita, vaikka terrorisoin kaikkia.

Vielä muutamia vuosia sitten Miika Romoi ei voinut kuvitellakaan itseään isänä.

Koulussa Romoi pärjäsi, mutta käytöshäiriön vuoksi hän oli opettajien silmätikku. Syystäkin, Romoi sanoo. Hän muistaa, kuinka alakoulun ensimmäisellä ja toisella luokalla oli usein tapana, että Romoin pulpetti siirrettiin näyttämösermin taakse. Siellä hän sai rauhoittua ja miettiä, että kannattaako koko ajan häiritä oppituntia.

Ja tavallaan se kyllä kannatti, ainakin rasavillin koulupojan näkökulmasta.

– Ajattelin, että kiva, voin pelata siellä matopeliä rauhassa.

9-vuotiaana Romoi muutti isoäitinsä ja veljiensä kanssa lähemmäs Porvoon keskustaa betonilähiöön. Kaveriporukka muuttui.

Uuden jengin harrastustoimintaan kuului lähinnä ilkivalta. Uudenvuodenaattona postilaatikoiden räjäyttely ei tuntunut vielä missään. Porukka ampui raketteja myös postiluukuista kerrostaloasuntoihin.

– Mehän ollaan oltu ihan idiootteja. Olisi voitu tuolla toiminnalla tappaa ihmisiä, Romoi sanoo.

”Parempien perheiden” lapsia he halveksuivat.

– Oli meikäläiset ja sitten oli herrat sekä eliitti. Ne, jotka asuivat omakotitalossa, olivat kermaperseitä. Lapset, jotka syntyvät omakotitaloon, syntyvät kulta- tai vähintään hopealusikka perseessä. Sellainen mentaliteetti mulla oli.

Romoi alkoi tulla teini-ikään, ja hän oli täynnä vihaa.

Oli meikäläiset ja sitten oli herrat sekä eliitti.

Vihaisesta varhaisteinistä tuli rakastava perheenisä.

11-vuotiaana kuvioihin tuli alkoholi. Ensimmäiset kunnon kännit hän veti 12-vuotiaana. Ei millään keskikaljalla, vaan 80-prosenttisella viinalla, joka vohkittiin mammalta.

Kännireissuilta ei aina päässyt kaverin luo yöksi. Kotiinkaan ei uskaltanut mennä. Jo 13-vuotiaana Romoi vietti ensimmäisiä öitään kadulla.

– Nukuin puiston penkillä, Porvoon silloisen Lähivakuutuksen rapussa tai erään baarin takana olleessa rappukäytävässä. Noihin rappuihin pääsi onneksi aina sisään, Romoi muistelee.

Aamulla Romoi meni paria hassua kertaa lukuun ottamatta aina kouluun, joskus varmasti humalassa. Mamma ei sallinut sitä, että poika lintsaa.

8-luokan todistuksessa Romoilla oli vilkkaudestaan huolimatta jopa kolme ysiä. Vitosia oli yksi, kutosia useampi – esimerkiksi käytös.

Lopulta isoäiti luovutti. Romoita ei saatu kuriin. Poika lähetettiin 14-vuotiaana lastensuojelulaitokseen.

Parin vuoden kuluttua hän palasi Porvooseen, josta valtaosa vanhasta jengistä oli kaikonnut. Osa oli mennyt ammattikouluun tai lukioon, osa täysi-ikäisistä muuttanut pois – ja osa oli Romoin mukaan tuolloin jo ihan ”spurguja”.

– Katuspugeja, hän tarkentaa vielä.

Porvoossa Romoi asettui perhekotiin. Yläasteen jälkeen hän aloitti turvallisuusalan opiskelun ammattikoulussa. Alkoholia meni, mutta elämä oli ottanut askeleen parempaan suuntaan – vaikkakin 16-vuotiaana Romoi syyllistyi nuorena henkilönä tehtyyn pahoinpitelyyn.

17-vuotiaana hän muutti perhekodin piharakennukseen, Romoi koki, että häntä kohdeltiin kuin itsenäistyvää aikuista.

Sitä ei kestänyt ikuisesti.

18-vuotiaana Romoi meni perhekodista käyttöönsä saamalla autolla koulupäivän jälkeen heittämään ystävänsä siskopuolelleen. Perhekodissa Romoi sai yllätyksekseen haukut siitä, ettei tullut suoraan kotiin. Hänen kun olisi pitänyt auttaa kaatopaikkakuorman kanssa.

– Koin hirveää vääryyttä, että miksi multa oletetaan tällaista. Että eikö tästä olisi pitänyt sopia?

Romoin reaktio oli teatraalinen, jopa absurdi.

– Lähdin menemään, enkä koskaan palannut. En edes kerännyt kamojani. Mulla oli vain päällä olevat vaatteet, puhelin ja pankkikortti, johon sain 15 euroa viikossa niin kauan kuin olin perhekodin kirjoilla.

Ja niin hänestä tuli koditon.

Miika Romoi eli kodittomana puolisen vuotta. Sinä aikana hän oli aloittanut palkkatöiden tekemisen.

Pari kuukautta myöhemmin Romoi ajoi kaverinsa punaisella Toyota Corollalla rinkiä Porvoon torilla.

Hänellä oli kädessään megafoni.

– Mun oikeudet on viety, hän kailotti.

Muutama ohikulkija käänsi päätään ja ihmetteli, että mikähän tällä miehellä oikein on.

Öitä Romoi vietti yleensä isoveljensä tai tuttujensa luona. Jos mihinkään ei päässyt, Romoi turvautui kaverin autoon.

Elämällä ei ollut suuntaa. Välillä teki mieli ajaa päin kalliota.

Kolmen kuukauden jälkeen Romoi putosi perhekodin kirjoilta. Se tiesi selvää parannusta tulotasoon: 15 euron viikkoraha muuttui toimeentulotueksi. Romoi muistelee, että käteen tuli kuukaudessa noin 470 euroa.

Se oli hänelle ennennäkemättömän suuri rahasumma.

– Kun se tuli, niin laitoin 200 euroa baariin saman tien! Ja silti jäi vielä yllin kyllin.

Kolme kuukautta sen jälkeen, kun sopimus perhekodin kanssa oli purettu, Romoi muutti kadulta omaan asuntoon. Palkkatyön vartijana hän oli aloittanut kertomansa mukaan jo silloin, kun asui vielä kadulla.

Jo tässä vaiheessa raha oli muuttanut Romoin elämää – ja etenkin hänen ajatusmaailmansa. Romoille oli lapsesta saakka uskoteltu, että on olemassa asioita, joita hän ei voi saavuttaa, ettei hänellä tule olemaan varaa ja siten mahdollisuuksia mukavaan elämään.

Laitoin 200 euroa baariin saman tien!

Romoi päätti ottaa menneisyyden haamuilta luulot pois.

Hänestä tuli työnarkomaani.

Loppuun palaminen alkoi niin, ettei sitä edes huomannut.

Romoi halusi suorittaa turvallisuusvalvojan tutkinnon mahdollisimman nopeasti pois alta, mutta tahtoi samalla myös tahkota rahaa. Joka toinen viikko Romoi teki joka yö 11 tuntia töitä. Viikon hän päätti baarissa, josta jatkoi palkattomaan työssäoppimiseen, joka vei joka toinen viikko noin 50 työtuntia. Joskus hän oli omien sanojensa mukaan töissä humalassa, joskus krapulassa. Koskaan hän ei kuulemma jäänyt kiinni.

Neljän kuukauden kuluttua Romoilla todettiin vakava masennus.

– Tiesin, etten ollut masentunut, vaan paloin yksinkertaisesti loppuun. Vitutti se palkaton viikko, hän sanoo.

Kolmen kuukauden kuluttua Romoi palasi tutkinnon suoritettuaan takaisin vartijan töihin. Hän vietti alalla kuusi vuotta, joiden aikana painoi läjäpäin ylitöitä.

Rankka työ ja pitkät työpäivät vaativat rankat huvit. Viikonloppuisin Romoin olohuoneesta tuli baari, jossa vietettiin aikaa eri kokoonpanoilla – eikä koskaan ilman alkoholia. Tissuttelua hän ei tuntenut, vaan veti aina päätyyn asti.

Kuuden työvuoden jälkeen mitta tuli täyteen. Romoi oli päässyt mukaan erilaisiin projekteihin ja tehnyt esimiehen sijaisuuksia. Näytti siltä, että kehitys pysähtyisi – ja juuri kehittyminen on ollut Romoillle aina tärkeää.

Vartiointialan työehtosopimuksen mukaan alan viimeiset ikälisät tulevat seitsemän vuoden työkokemuksen jälkeen. Romoi päätti, ettei aio odotella niitä, vaan vaihtaa urallaan suuntaan.

Tuli kesä, jolloin Romoi sanoi kaikkeen kyllä.

Miika Romoin työtitteli on nykyään HSE Supervisor. Se tarkoittaa, että hän kehittää ja tukee yrityksen päivittäistä työturvallisuutta sekä laadunvalvontaa.

Vuosi 2018 teki Romoista sen miehen, joka hän nyt on.

Baarissa kuskina ollessaan hän tapasi turva-alan konsultointifirman toimitusjohtajan, joka tarjosi töitä. Romoin päätös sanoa kaikkeen kyllä piti, ja hän vaihtoi työpaikkaa. Romoista tuli päällikkö vain 25-vuotiaana.

Hän oli juuri eronnut silloisesta tyttöystävästään ja asui parin kaverin kanssa kommuunissa. Tinderin kautta Romoi päätyi treffeille samana päivänä takaisin synnyinkaupunkiinsa Porvooseen muuttaneen naisen kanssa. Ensitreffit vietettiin luonnossa eväitä syöden. Seuraavana aamuna he menivät yhdessä salille.

– Ja sittenhän mä majoitin sut, sama nainen, nykyään Miika Romoin avovaimo, huikkaa.

Romoin kommuuni myytiin, ja mies oli jälleen tyhjän päällä. Onnekseen hän sopinut treffit, jotka menivät paremmin kuin hyvin.

– Ei mulla ollut sydäntä heittää toista kadulle, avovaimo nauraa.

Romoi jäi asumaan naisen kanssa tämän 27-neliöiseen yksiöön Porvoon keskustaan. Romoi, joka oli aina ajatellut, ettei koskaan tahtoisi lapsia, huomasi pehmenevänsä. Elämällä voisi sittenkin olla jotain muuta annettavaa kuin uralla eteneminen ja ryyppääminen.

Ensimmäistä kertaa koskaan Romoi huomasi unelmoivansa itsestään omakotitalossa asuvana perheenisänä.

Se oli ajatus, joka olisi aiemmin oksettanut tai vähintään naurattanut. Sehän oli ihan kermaperseiden meininkiä.

Romoin ja avovaimon Loviisan-kodissa on yli 150 neliötä. Kaksikerroksisen omakotitalon olohuonetta lämmittää takka. Tänä vuonna perhe halusi säästää bensakuluissa, joten he vaihtoivat vanhan autonsa sähköiseen versioon.

Toimittajalle tarjotaan kahvin kanssa kauramaitoa.

Kahvi tarjoillaan luonnollisesti Arabian muumimukeista, koska niin keskiluokkaisissa perheissä tehdään.

Onkos tässä käynyt niin, että Romoista, vanhasta hyväosaisten vihaajasta, on tullut juuri sellainen ihminen, joita hän aiemmin inhosi?

– Oonhan mä sellainen keskiluokkainen kermaperse. On ihmisiä mun nuoruudesta, jotka katsoo, että ei hitto mikä kermaperse tuosta on tullut, Romoi nauraa.

Romoi myöntää, että hän elää elämää, jollaisesta ei nuorena osannut edes uneksia.

– En ajatellut, että voisin koskaan elää näin. Onko tämä nyt sitten sitä unelman elämistä? Varmaankin, Romoi pohtii.

Onko tämä nyt sitten sitä unelman elämistä? Varmaankin.

Ehkä taustansa vuoksi hän osaa arvostaa joitakin asioita keskivertokeskiluokkaista enemmän. Miehellä on tapana kirjata someen päivityksiä, joiden avulla hän muistaa olla kiitollinen siitä, mitä hänellä nyt on.

Näin Romoi kirjoitti Facebookiin marraskuussa 2020.

Elämä on ihmisen parasta aikaa!

Facebookissa tuli muisto 9 vuoden takaa, kun olin ensimmäistä kertaa virallisesti asunnoton. Muistan syyttäneeni silloin mun nykyisessä asemassa olevia ihmisiä kermaperseiksi ja lellityiksi. Ajelin silloin autolla ympäri Porvoon toria ja huusin megafoniin: "MULTA ON MUN OIKEUDET VIETY!".

Nyt 9 vuotta myöhemmin joku varmasti ajattelee, että: "Siellä se kermaperse asustelee isossa talossaan ja on päässyt niin helpolla". On tässä lyhyessä ajassa kuljettu aikamoinen matka, enkä vois olla kiitollisempi niistä haasteista, jotka elämä on asettanut mun ylitettäväksi – se tuo vähän perspektiiviä. Muistakaa, että jokaisella on oma tarina ja se mitä nyt näät ei ole koko totuus.

Nää asiat on tietysti aina kokemusasioita, eikä niitä voi verrata kenenkään muun kokemuksiin. Kunhan pystyy peiliin katsoessaan rehellisesti toteamaan olleensa paras mahdollinen itsensä. Joka päivä.

Valittamalla ja muita syyttelemällä ei kukaan ole koskaan päässyt mihinkään. Nauti siitä, mitä sulla on ja ota elämä vastaan. Kato mua silmiin ja hymyile, tää maailma on meidän!

Miika Romoi pitää elämänsä merkittävimpänä käännekohtana äitinsä kuolemaa. Äiti ei ehkä olisi laittanut lapsiaan laitokseen, mutta mammalla oli rohkeutta ja voimaa tehdä se. Laitokseen joutuminen katkaisi kierteen ja johdatti lopulta oikealle tielle.

Menneisyys on antanut Romoille perspektiiviä elämän käänteisiin, etenkin vastoinkäymisiin. 15 ikävuoteen mennessä neljä Romoille läheistä aikuista kuoli: äiti, isähahmon roolissa ollut isoäidin kihlattu, isomummo ja isä, jonka kanssa Romoi alkoi 9-vuotiaana pitää jälleen yhteyttä.

Rankat kokemukset läheisten menettämisestä, asunnottomuudesta ja köyhyydestä peilautuvat nykytilanteeseen niin, ettei Romoilla ole koskaan huonoja päiviä.

– Mulla ei ole ollut tippaakaan stressiä vuosiin. Elämässäni ei ole mitään, jota haluaisin muuttaa. Olen niin tyytyväinen siitä, missä nyt olen. Olen ylittänyt kaikki ne asiat, joita koin voivani saavuttaa.

Pinnistelemällä Romoi löytää sentään yhden seikan, joka nostaa pulssin edes hiukan leposykkeen yläpuolelle.

– Olen oppinut kantapään kautta sen, että kun tekee kovasti töitä, voi saavuttaa päämääränsä, Romoi aloittaa.

– Mutta miten mä opetan sen näille kermaperseisille keskiluokkalaisille lapsille? hän jatkaa ja katsoo rakastavasti 2-vuotiasta Aamonia ja yhdeksän kuukauden ikäistä Beeaa.

Siihen kiteytyy tämän luokkahyppääjän dilemma. Koska hän ei saanut lapsena juuri mitään, hän haluaisi antaa omille lapsilleen kaiken. Kaiken, paitsi sen asenteen, että kaiken voi saada ilmaiseksi.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?