Kaupan jäätelöallas oli syvä. Meri Manninen yritti kurotella jäätelöpuikkoa, mutta ei yltänyt siihen millään. Lopulta hän putosi pää edellä altaaseen.
Manninen naurahtaa, kun hän muistelee tapahtunutta. Hän sanoo, että ulottuvuus-ongelmia tulee usein.
Hänellä on pituutta 112,7 senttiä. Manninen ilmoittaa aina myös millit.
– Se on millintarkkaa tämän pituisena.
Vaikka lyhytkasvuisen arki ei aina ole helppoa, Manninen suhtautuu vastoinkäymisiin huumorilla.
Hän sanoo, että oppi jo lapsena, miten ikäviin kommentteihin ja erilaisiin sattumuksiin kannattaa vastata.
– Isä opetti, että ei kannata välittää. Vieläkin, jos joku tulee lyhytkasvuisuudesta kyselemään, kerron oikein mielelläni.
Manninen kasvoi Haapavedellä 13 lapsen suurperheessä. 1980-luvulla lyhytkasvuisuutta ei osattu diagnosoida samalla tavalla kuin nykyään. Hänkin sai ensin väärän diagnoosin.
Lopulta selvisi, että lyhytkasvuisuus johtuu kromosomivirheestä. Koko lapsuutensa hän kävi säännöllisesti sairaalassa tutkimuksissa ja leikkauksissa.
Mannisen isän suvussa oli lyhytkasvuisia, mutta heillä oli eri diagnoosi.
– Siinä sitten yritettiin selvittää, mikä minä olen.
Koulussa poikkeava ulkonäkö kiinnitti huomiota. Erityisesti yläasteella häntä yritettiin kiusata. Hän kuitenkin keksi nopeasti, miten voisi kääntää tilanteen edukseen.
– Isosta takapuolesta huudeltiin, mutta kun en jaksanut loukkaantua kommenteista, se loppui.
Meri Manninen sanoo, että hän on aina suhtautunut vastoinkäymisiin huumorilla. Se auttaa jaksamaan arjessa.
Häntä on kutsuttu myös esimerkiksi kääpiöksi, lapseksi ja hobitiksi. Manninen sanoo, että se kertoo paljon huutelijoista, jos on tarvetta kommentoida toisen ulkonäköä ikävään sävyyn.
Koulunkäyntiohjaajan työssä Manninen kuulee huutelua edelleen. Teinit ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin parikymmentä vuotta sitten.
Teini-iässä kipeintä teki se, että kaikilla muilla tuntui olevan seurustelukumppani, mutta Mannisella oli vain lyhyitä ohimeneviä suhteita.
– Silloin mietin, että jos olisin normaalipituinen, saisinko miehen. Eipä siinäkään ole teini-iän jälkeen ollut ongelmaa.
”Ennakkoluuloja on niin paljon. Monet luulevat, että elämäni on surkeaa ja vaikeaa.
Pahimpia huutelijoita eivät kuitenkaan ole lapset. Kun Manninen on käynyt baarissa, vastaan on tullut miehiä, jotka ”tarjoutuvat” lähtemään treffeille, koska epäilevät, että hän ei saa seuraa.
– Sitten he yllättyvät, kun kerron olevani parisuhteessa ja onnellisesti naimisissa. Nuo kohtaamiset ovat aina yhtä huvittavia.
Jotkut aikuiset ovat myös ihmetelleet ääneen, että hän käy töissä, vaikka on heidän mielestään vammainen.
– Ennakkoluuloja on niin paljon. Monet luulevat, että elämäni on surkeaa ja vaikeaa. Siihenkin on kiva vastata, että elämäni on oikein hyvää ja elän niin kuin muutkin ihmiset.
Muutama vuosi sitten Meri Manninen alkoi kertoa sosiaalisessa mediassa lyhytkasvuisuudesta. Somen kautta hän on löytänyt paljon uusia ystäviä ympäri Suomea.
Kerrostaloasunnon harmaa sohva on tavallista matalampi. Keittiössä Manninen yltää tasolle ilman koroketta. Hän sanoo, että asunnon löytyminen senioritalosta oli onnenpotku. Arjessa ongelmia aiheuttavat oikeastaan vain painavat tavarat.
Niiden nostelussa Mannisella on kuitenkin apuna puoliso. Olohuoneen seinällä on piirroskuva heistä Kalajoen hiekkarannalta. Heillä on siellä kesämökki.
Pariskunta tapasi toisensa muutama vuosi sitten suuren surun kautta. Miehen puoliso oli kuollut, eikä hän enää pystynyt asumaan entisessä kodissaan.
Mannisella ja miehellä oli yhteinen ystävä. Tämä kysyi Manniselta, mitä he voisivat tehdä auttaakseen. Manninen totesi, että mies voisi hyvin tulla asumaan hänen luokseen. Niinpä he tapasivat.
Vähitellen ystävyys syventyi rakkaudeksi. Mies ei koskaan muuttanutkaan Mannisen luota pois, vaikka aluksi järjestelyn piti olla väliaikainen.
Pari vuotta sitten he muuttivat uuteen yhteiseen kotiinsa ja menivät naimisiin.
”Kun juttelee koko ajan ihmisille ylöspäin, kyllä siinä paikat menevät jumiin.
Peruskoulun jälkeen Manninen opiskeli tietohallinnon merkonomiksi. Hän kävi muutaman vuoden toimistotöissä, mutta päätetyöskentely rasitti liikaa kehoa.
Lyhytkasvuisuus on aiheuttanut selkä- ja hartiakipuja. Hänellä on myös skolioosi. Vaivoja hän käy hoitamassa joka viikko fysioterapiassa.
– Kun juttelee koko ajan ihmisille ylöspäin, kyllä siinä paikat menevät jumiin.
Manninen on huomannut, että lapset ottavat häneen helposti kontaktia. Hän on heidän kanssaan fyysisesti samalla tasolla.
– Olen kokenut, että lasten on helppo lähestyä minua, kun kasvot ovat samalla tasolla kuin heillä. Se tuntuu mukavalta, että lapset luottavat ja tulevat juttelemaan.
Hän on työskennellyt jo vuosia koulunkäynnin ohjaajana. Mielenkiintoisinta oli työ sairaalakoulussa. Siellä oli kuitenkin niin paljon erityislapsia, ettei Manninen voinut enää jatkaa työssä. Fyysiset rajoitteet tulivat vastaan.
– Jos lapsi käy päälle, minulla ei välttämättä ole voimia pitää hänestä kiinni.
Meri Manninen sanoo, että senioritalossa elämä on mukavaa. Naapurit tulevat usein juttelemaan, eikä heillä ole kiire mihinkään.
Lasten parissa työskenteleminen on Manniselle unelmien täyttymys. Hän on tehnyt paljon myös lastenhoitokeikkoja.
Ennen koulussa työskentelemistä Manninen hoiti kolme kuukautta vanhaa vauvaa. Vauvan äiti kysyi Manniselta, miten hän pärjää erilaisissa tilanteissa, kun on niin lyhyt.
– Vastasin, että hyvin minä pärjään. Olen suurperheestä lähtöisin ja hoitanut siellä pikkusisaruksia. Minussa on kyllä voimaa kuin aikuisessa, vaikka olen näin pikkuinen.
Mannisen sisaruksilla on paljon lapsia. Viime jouluna he vuokrasivat ison kartanon. Lapsia ja aikuisia oli paikalla yhteensä 47.
Aikuiset ruokailivat yhdessä huoneessa ja lapset toisessa.
– Minut tietysti revittiin heti lastenhuoneeseen, mutta kyllä pääsin välillä aikuistenkin seuraan, Manninen nauraa.
Haaveissa on myös oma lapsi, mutta toistaiseksi sitä ei ole yrityksistä huolimatta kuulunut.
Mannisen miehellä on 19-vuotias tytär. Kun hän tapasi tyttären ensimmäistä kertaa, tämä tunnisti Mannisen heti.
– Olin ollut hänen koulussaan koulunkäynnin ohjaajana, kun hän oli ensimmäisellä luokalla. Minä en sitä muistanut, mutta hänelle olin jäänyt hyvin mieleen.
”Minussa on kyllä voimaa kuin aikuisessa, vaikka olen näin pikkuinen.
Meri Manninen toivoo, että kaikki saisivat elää elämäänsä rauhassa, eikä ketään kiusattaisi ulkonäön takia.
Sosiaalisessa mediassa Manninen kertoo lyhytkasvuisuudesta avoimesti. Sitä kautta on löytynyt myös uusia ystäviä.
– Kesällä meillä kävi kylässä minua päätä lyhyempi nainen. En ollut ikinä nähnyt niin pientä aikuista. Kysyin, että saanko halata. Halusin tietää, miltä tuntuu halata itseä pienempää ihmistä. Onneksi hänkin oli tällainen räväkkä muija.
Moni Mannisen lyhytkasvuisista ystävistä on kysynyt, miten hän jaksaa puhua lyhytkasvuisuudesta niin paljon.
Kyselijöille hänellä on aina sama vastaus: vain tieto lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.
– Sitten siitä tulee ehkä jonain päivänä normaalia, eikä enää katsota väärin, jos näyttää erilaiselta kuin muut.