Rankka koulukiusaaminen sai Nean, 24, nousemaan sillankaiteelle ja ajattelemaan hyppäämistä: ”Hukkasin itseni” - Hyvä olo - Ilta-Sanomat

Rankka koulukiusaaminen sai Nean, 24, nousemaan sillankaiteelle ja ajattelemaan hyppäämistä: ”Hukkasin itseni”

– En vain uskaltanut enää mennä kouluun. Siellä joutui aina pelkäämään, mitä seuraavaksi tapahtuu, Nea Savolainen kertoo peruskouluajoistaan.

– En vain uskaltanut enää mennä kouluun. Siellä joutui aina pelkäämään, mitä seuraavaksi tapahtuu, Nea Savolainen kertoo peruskouluajoistaan.

Julkaistu: 15.2. 9:03

Nea Savolaista kiusattiin koko peruskoulun ajan hänen sairautensa vuoksi. Se johti masennukseen ja lopulta itsemurhayritykseen.

Se alkoi heti ensimmäisellä luokalla. Alkuun se oli lähinnä hämmästelyä pituudesta. Nea Savolainen oli koulun aloittaessaan vain 110-senttinen, reilusti ikätovereitaan pienempi. Syynä siihen oli geenivirheen aiheuttama hypofosfateeminen riisitauti, joka hänellä oli todettu noin vuoden vanhana. Lyhytkasvuisuuden lisäksi sairaus näkyi muutenkin.

– Minulla oli käyrät sääret, virheasennot nilkoissa ja kävelin vinottain. Nykyään olen 145,5 senttiä pitkä. Tuo puoli senttiäkin on minulle tärkeä, Savolainen, 24, naurahtaa ja kertoo, että muilta osin sairaus ei enää rajoita elämää.

Mutta koulusta se teki helvetin.

Alun hämmästelyn jälkeen alkoi naureskelu, pois sulkeminen, ilkkuminen ja kävelyn matkiminen.

– Muistan, miten kerrankin kävelin koulusta kotiin ja yläasteikäinen poika tuli siihen viereen ja kysyi, onko kivaa olla kääpiö. Sen jälkeen hän alkoi matkia kävelyäni. En osannut puolustautua millään tavalla.

Koulumatkat alkoivat pelottaa. Koskaan ei tiennyt kuka lähtee perään.

Poissaoloja kertyi valtavat määrät

Yläasteella tilanne paheni. Savolainen sai kuulla olevansa muun muassa vammainen ja vinojalka ja hakevansa vain huomiota erilaisuudellaan.

– Minua haukuttiin ihan hirveillä nimillä, jopa huoraksi. Sitä tekivät tytöt ja pojat.

En vain uskaltanut enää mennä kouluun. Siellä joutui aina pelkäämään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Välitunnit olivat ahdistavia; muiden ohi kävellessä nämä alkoivat naureskella ja matkia Savolaisen kävelyä. Kouluun meneminen oli päivä päivältä vaikeampaa.

– Itsetuntoni alkoi murentua. Olin nuori, ja vasta opettelin tuntemaan ja hyväksymään itseni.

Lopulta Savolainen ei enää jaksanut. Hän masentui ja alkoi pinnata koulusta. Poissaoloja kertyi valtavat määrät.

– En vain uskaltanut enää mennä kouluun. Siellä joutui aina pelkäämään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

”Ajauduin tosi huonoon porukkaan”

Kotona Savolainen ei kiusaamisesta puhunut. Hän ajatteli, että se vain pahentaisi tilannetta. Siksi äiti ei ymmärtänyt, mistä kaikki johtui. Savolainen joutui 14-vuotiaana nuorisokotiin, jossa hän kävi kahdeksannen ja yhdeksännen luokan.

– Siellä kukaan ei kiusaannut. Olimme tiivis ja yhtenäinen ryhmä. Oli vapauttavaa saada keskittyä rauhassa opiskeluun.

Koulu alkoi sujua. Tunnilla Savolainen uskalsi viitata ja osallistua keskusteluun. Sitä hän ei ollut tehnyt enää pitkään aikaan.

–Tein kaikkeni sen eteen, etten erottuisi muista, Nea Savolainen kertoo.

–Tein kaikkeni sen eteen, etten erottuisi muista, Nea Savolainen kertoo.

Ystävien kaipuu ja tunne hyväksytyksi tulemisesta oli kuitenkin vahva. Lähes kuka tahansa kelpasi kaveriksi, kunhan saisi vain olla yksi muiden joukossa.

– Ajauduin lopulta tosi huonoon porukkaan, jossa käytettiin paljon päihteitä.

Niin teki Savolainenkin, sillä hän halusi epätoivoisesti miellyttää muita.

– Tein kaikkeni sen eteen, etten erottuisi muista. Siinä samalla hukkasin itseni. Minulla oli hirveä esitys päällä koko ajan.

Savolainen alkoi olla ilkeä muille. Hän veti ylleen ylimielisen kuoren, jonka kuvitteli suojaavan itseään.

– Lopulta huomasin, että ei se muille ilkeily saa oloani yhtään paremmaksi. Päinvastoin.

Itsemurha-ajatus oli epätoivoinen avunhuuto

Arvottomuuden tunne istui kuitenkin lujassa. Eräänä päivänä Savolainen ajatteli päättää kaiken. Hän nousi sillan kaiteelle hypätäkseen alas. Nuo hetket ovat sekavana vyyhtinä mielessä. Tunne siitä, että hän ei kelpaa kenellekään, vyöryi yli. Onneksi eräs tuttava esti aikeet.

– Siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Hän toteaa, että niin lähellä kuin hyppy olikin, se oli ennen kaikkea epätoivoinen avunhuuto; halu tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi.

– Että olisin edes jollekin tärkeä. Että joku huomaisi, miten paha olo minulla on.

Siitä hetkestä alkoi hidas matka parempaa kohti. Savolainen jätti päihteet ja porukat, joissa niitä käytettiin. Hän kävi keskustelemassa ammattiauttajien kanssa. Apua olisi ollut tarjolla ennenkin, mutta hän ei ollut osannut tarttua siihen. Hänestä tuntui, että ei kukaan oikeasti välitä.

Kiusaaminen on rajua henkistä väkivaltaa. Toivon, että ihmiset miettisivät, miten pitkät vaikutukset asioilla on.

Nyt elämässä puhaltavat uudet tuulet. Savolaisella on kaksi lasta, kolmevuotias poika ja viisikuinen tytär. Lasten myötä itsetunto on kasvanut.

– Äitiys on muuttanut minua. Olen huomannut, että olen tärkeä ja sitä kautta olen oppinut hyväksymään paremmin itseni ja sen, että minulla on sairaus, jolle en voi mitään. Tärkeintä on se, että lähipiirini rakastaa minua ja hyväksyy minut sellaisena kuin olen.

Kukaan ei ole pyytänyt anteeksi

Savolainen myöntää, että vaikeita hetkiä tulee yhä. Hylkäämisen pelko ja riittämättömyyden tunne iskee ajoittain. Yleisillä paikoilla hieman pidempi katse saattaa heittää hetkessä takaisin koulumaailman tunnelmiin.

– Ajattelen helposti, että katseen takana on jotakin negatiivista. Teen yhä paljon töitä sen eteen, että pääsen näistä tunteista eroon.

Omille lapsilleen Nea Savolainen haluaa opettaa avoimuutta ja rohkeutta puhua.

Omille lapsilleen Nea Savolainen haluaa opettaa avoimuutta ja rohkeutta puhua.

Katkeruutta hän ei enää tunne. Kukaan ei ole pyytänyt anteeksi, mutta oman itsensä takia Savolainen on anteeksi antanut. Hän tiedostaa, että vain siten on mahdollista päästä eteenpäin.

– Olen saanut entisiltä kiusaajilta yhteydenottoja. He saattavat kommentoida, miten paljon olen muuttunut edukseni ja ehdottavat tapaamista. Joillekin olen vastannut jotakin, pahimmin loukanneille en mitään.

Yhteydenotot hämmentävät. Miksi hän nyt yhtäkkiä kelpaa, vaikka on sama ihminen kuin silloin, kun kelpasi vain naurun ja pilkan kohteeksi?

Savolainen myöntää, että anteeksipyyntö tuntuisi hyvältä. Olisi myös helpottavaa kuulla, mikä sai kiusaajan toimimaan niin kuin hän toimi.

Kiusaaminen vaikuttaa elämän joka osa-alueeseen

Omille lapsilleen Savolainen haluaa opettaa avoimuutta ja rohkeutta puhua. Hän on jälkikäteen miettinyt paljon sitä, olisivatko asiat menneet toisin, jos hän olisi aiemmin uskaltanut kertoa kokemastaan.

– Ehkä se ei olisi mennyt niin pahaksi. Nyt tavallaan kadun sitä, että en puhunut.

Hän seuraa tarkkaan kiusaamista koskevia keskusteluja ja kokee, että vieläkään ei tehdä tarpeeksi. Vanhempia hän muistuttaa oikeasti kiinnostumaan lastensa asioista. Kysymään tarkkaan koulupäivän tapahtumista ja kuulostelemaan, miten lapsi voi.

– Kiusaaminen on rajua henkistä väkivaltaa. Toivon, että ihmiset miettisivät, miten pitkät vaikutukset asioilla on. Kiusaaminen vaikuttaa itsetuntoon ja ihmissuhteisiin, elämän joka osa-alueeseen, pahimmillaan koko elämän ajan.

Tuoreimmat osastosta