Katariina, 48, vietti viisi vuotta purjeveneessä, asui ympäri maailmaa ja palasi lopulta Suomeen: ”En tajunnut, että elin pitkään köyhyysrajan alapuolella”

Julkaistu:

Tositarina
Oululainen Katariina Vuori, 48, kiersi maailmaa purjeveneellä viisi vuotta ja rahoitti matkaansa kirjoittamalla samalla lehtijuttuja.
Joka ilta Katariina Vuori siemaisi kahvinrippeet termospullosta viimeistään viittä vaille kello 23 ja valmistautui. Tasalta alkaisi taas myrsky, joka nostattaisi Etelämeren mainingit ainakin 15-metrisiksi aalloiksi, puhaltaisi kiivaita sadetuulia joka suunnasta, jyräyttäisi ukkosta ja leiskauttelisi salamoita. Oli kevät 2002, ja Vuori oli purjehtinut jo pari kuukautta Kanariansaarilta kohti poikaystävänsä Nickin kotimaata Australiaa.

Maston tuulimittari näytti yömyrskyjen aikaan 50–60 solmun lukemia, ja hipoi välillä maksimiakin, 75:tä solmua. Eräänä myrsky-yönä vene kallistui niin, että masto lävähti veteen, tuulimittari meni rikki, eikä tuulen nopeutta tarvinnut enää silmäillä.

– Se oli jännää joka kerta. Adrenaliini virtasi, enkä osannut ajatella, että se olisi pelottavaa tai vaarallista, kertaa Vuori loppukiriä, jonka jälkeen hänen viisivuotinen purjevene-elämänsä päättyi.

3,5 kuukauden merimatkan jälkeen pari saapui Melbournen edustalle ja mietti veneessä vielä vuorokauden, että jatkaako matkaa vai mennäkö maihin. Asian ratkaisi Nickin isä, joka kutsui radioitse syömään, ja niin purkkiruoka vaihtui grilliherkkuihin.

Fysioterapeuttina Kanarialla, sairaalatyöntekijänä aavikolla

Vuori oli ahnas seikkailuille jo lapsena. Hän tutki tuntikaupalla kartastoja ja eksoottisia paikannimiä ympäri maapalloa:

– Sanoin 4-vuotiaana, että lähden ulkomaille, kun koulu loppuu.

Nelivuotiaan päätös piti. Lukion jälkeen Vuori lähti opiskelemaan fysioterapiaa ja vietti kaksi kesää Ruotsissa. Seuraavaksi hän suuntasi au pairiksi Madridiin, henkilökohtaiseksi avustajaksi Israeliin, fysioterapeutiksi Kanariansaarille ja sitten Arabiemiraatteihin. Siellä Vuori asui vuoden aavikolla Al-Ainissa. Hän työskenteli sairaalassa, ja asiakkaisiin kuului kuninkaallisia aina maan hallitsijasta lähtien.

– Se oli hauskaa aikaa! Me työntekijät asuimme vartioidussa parakkikylässä, jossa oli uima-altaat ja kuntosalit. Viikossa oli yksi vapaapäivä ja se kului usein sukellusreissuilla, Vuori kertoo.


Purjehtiva mies muutti suunnan

Vuoden päästä Vuori muutti Dubaihin aloittaakseen työt amerikkalaisessa sairaalassa. Ennen töiden alkua hän lomaili kuukauden Filippiineillä. Siellä elämän suunta muuttui, kun Vuori tapasi australialaisen Nickin.

– Nick kertoi asuvansa purjeveneessä. Ajattelin, että se on varmaan tosi alkeellista. Sanoin, että minulla ja ystävälläni on iso vuokramökki, sinne kyllä mahtuu, Vuori kertoo parin ensitapaamisesta.

Sitten kävi niin, että Vuori perui työnsä Dubaissa ja lähti Nickin kanssa purjeveneellä kiertämään Filippiinejä.

– Vaikka en ollut koskaan veneillyt, se ei haitannut. Pääasia oli päästä seikkailemaan ja nähdä paikkoja, joihin ei pääse lentokoneilla tai junilla, Vuori kuvailee.

Veneestä tuli koti viideksi vuodeksi.

Veneellä ympäri maailmaa

Aluksi matka vei Borneon kautta Singaporeen:

– Siellä teimme töitä seitsemän kuukautta, ja keräsimme rahaa. Nick oli satamarakennusinsinööri, ja hän sai töitä helposti.

Vuori päätyi ensin kuntosalivastaavaksi Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohtaan ja seuraavaksi taloudenhoitajaksi Suomen suurlähetystöön. Pian oli aika nostaa ankkuri.

 

Kirjoitin jutut käsin, ja lähetin ne negatiivien kanssa Ouluun. Isäni kirjoitti tekstit puhtaaksi koneella ja vei ne Kalevaan.

Malesian, Thaimaan ja Sri Lankan kautta pari purjehti Chagosin korallisaarille. Sieltä matka jatkui Mauritiukselle, Madagaskarille ja Etelä-Afrikkaan, jossa vierähti vuosi.

– Vene oli siinä vaiheessa huonossa kunnossa, ja sen kansi piti tehdä uusiksi, Vuori kertoo.

Vuoren piti aloittaa työt Etelä-Afrikan Suomen-suurlähetystössä, mutta päätyikin sattuman kautta avustamaan sanomalehti Kalevaa, ja kerrytti matkakassaa kirjoittamalla.

– Se oli hidasta, sillä veneessä ei ollut tietokonetta. Sähköposti oli monissa maissa vasta yleistymässä, eikä seuduilla, joilla liikuimme, ollut netti- tai puhelinyhteyksiä. Joskus postikin oli matkan päässä. Kirjoitin jutut käsin, ja lähetin ne negatiivien kanssa Ouluun. Isäni kirjoitti tekstit puhtaaksi koneella ja vei ne Kalevaan, Vuori nauraa.

Kun vene oli taas kunnossa, matka jatkui Päiväntasaajan Guinealle kuuluville Annobon-saarille, jossa rajavirkailijat soutivat koverretuilla puukanooteilla hakemaan tulijoiden passit – eivätkä palauttaneet niitä.

– Saimme passit takaisin vasta rajavirkailijoiden palkkapäivään liittyneen rankan juhlinnan ansiosta, mutta jouduimme silti maksamaan sata dollaria passilta. Saaren virastolaitoksen johtaja sanoi, että olin ensimmäinen saarella käynyt suomalainen, Vuori kertoo.


Jälleen uusi suunta

Seuraavaksi pari päätti suunnata kohti Eurooppaa ja päätyi mutkien kautta Kanarialle.

Ja hieman myöhemmin alkoi purjeveneen viimeinen rutistus Atlantin ja Etelämeren yli kohti Australiaa.

Vuori palasi Suomeen kaksi viikkoa Australiaan saapumisen jälkeen, ja alkoi lukea Oulun yliopistossa arkeologiaa. Ensi töikseen hän kävi kysymässä, että kuinka pääsisi vaihtoon, ja päätyikin Montrealiin meriarkeologian pariin.

Vaihdon jälkeen Vuoren elämä juurtui Suomeen. Vuosikymmenen lopulla hän oli kahden pienen tyttären yksinhuoltajaäiti, ja palasi asumaan Ouluun. Hän jatkoi opiskeluaan ja kirjoitti lehtijuttuja.

Kesät Vuori vietti tyttärineen mökillä. Siellä hän teki mummonsa tapaan ruokaa saunassa, jotta saattoi samalla vahtia rantavedessä leikkiviä lapsia.

– Jo purjehtiessa olin miettinyt, että miksihän saunakokkaamista ei ole brändätty. Kehittelin reseptejä, ja syntyi ajatus kirjasta, Vuori kertoo vuonna 2014 ilmestyneen Saunakeittokirjan synnystä.

 

Nyt se, että työt alkavat joka päivä samaan aikaan ja kello 11 nautitaan lounas, on aika eksoottista.

Eloa köyhyysrajan alapuolella

Samaan aikaan kun kirjoitti esikoistaan, Vuori tarjosi kustantamoille useita tietokirja-aiheita, joista moni hyväksyttiin. Yksi niistä oli suomalaisesta köyhyydestä kertova viime vuoden Botnia-kirjallisuuspalkintoehdokas, Lottovoittajien pöydässä. Sekin sai alkunsa Vuoren omasta elämästä:

– En ollut edes tajunnut, että tulojeni puolesta elin pitkään köyhyysrajan alapuolella.

Omia polkujaan kulkeneen Vuoren elämä solahti pari vuotta sitten pysyvämpään suuntaan, kun hän aloitti taidekasvattajana Oulun kaupungilla. Päivätyöhön hän suhtautuu kulttuuriantropologisella mielenkiinnolla:

– Freelancerina elämäni oli todella epäsäännöllistä, ja kirjojen kirjoittaminen on usein etenkin taitto- ja oikolukuvaiheessa ympärivuorokautista. Useimmat tuttavanikin ovat freelancereita tai taiteilijoita. Nyt se, että työt alkavat joka päivä samaan aikaan ja kello 11 nautitaan lounas, on aika eksoottista, Vuori hymyilee.

Gradu vielä tekemättä – ja kirja omasta tarinasta?

Tänä kesänä Vuori otti askeleen myös vanhan intohimonsa suuntaan:

– Kaivoin varastosta sukelluskamppeet, ja tuli mieleen, että voisin kartoittaa esimerkiksi Oulun Pikisaaren tai Varjakan saaren ympäristöä. Siitä voisi syntyä vaikka arkeologian gradu, sillä se on vielä tekemättä.

Entäs omien seikkailuvuosien muistelmien kirjoittaminen? Harva suomalaisnainen on asunut viittä vuotta purjeveneessä ympäri maailmaa, ja nuoret tytöt tarvitsisivat naissankareita, joihin samaistua.

Vuori kiusaantuu hieman.

– On sitä kustantamosta kysytty, mutta en oikein tiedä. Voisin kirjoittaa niistä omille tyttärilleni, mutta siitä tulisi sitten kahden kappaleen painos, Vuori miettii.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt