Anna Perhon kolumni: Elämme, ja siksi suremme

Julkaistu:

kolumni
Kuunteleminen tulisi huomattavasti edullisemmaksi yhteiskunnalle kuin jokaisen tunnetilan diagnosointi sairaudeksi, kirjoittaa kolumnisti Anna Perho.
Kun brittitoimittaja Johann Hari ajautui umpikujaan, hänen masennuksensa oli kestänyt jo yli vuosikymmenen. Lääkitys ei enää auttanut, vaikka annostusta oli nostettu taivaisiin.

Käytyään kuoleman rajalla Hari kysyi itseltään kysymyksen: miksi en parane, vaikka saan jatkuvasti lääkkeitä? Onko masennukseeni mahdollisesti jokin muu syy kuin aivokemialliset häiriöt?

Hari alkoi kyseenalaistaa biologisia syitä ainoana masennusta selittävänä tekijänä, ja kirjoitti havainnoistaan kirjan Mielen yhteydet. Kirjan arvokas tausta-ajatus on, että jos kaikki laitetaan aivokemian piikkiin, ihmiseltä viedään valta vaikuttaa omaan tilaansa, joka on omiaan pahentamaan toivottomuuden tilaa.

Hari ei kiellä genetiikan ja biologian osuutta eikä kehota ketään lopettamaan lääkitystä, vaan listaa näiden rinnalle inhimillisiä ja järkeenkäyviä selitysmalleja masennusepidemialle. Kirja perustelee, miksi esimerkiksi merkityksetön työ, materialistiset arvot tai yhteisöllisyyden mureneminen ajavat ihmisiä krooniseen alakuloon ja lamaannukseen.

Kirjassa pohditaan myös surun medikalisoimista. Mielenterveyden häiriöitä summaava lääketieteellinen manuaali DSM:n masennusmääritelmän mukaan lähes kaikki surevat ihmiset sopivat kliinisen masennuksen oirekriteereihin.

Tämän vuoksi manuaaliin on suotu poikkeus: jos potilas on menettänyt läheisen ihmisen, hänellä on lupa surra vuoden ajan. Sen jälkeen hänet voi diagnosoida sairaaksi ja lääkitä terveeksi.

Miksi? Mikä oikeus instituutioilla on säädellä ihmisten tunteita? Diagnoosit saavat monet häpeämään tilaansa ja tunkemaan ahdistustaan yhä syvemmälle sen sijaan, että se nostettaisiin päivänvaloon ja käsittelyyn annettaisiin ammattiapua.

 

Mikä oikeus instituutioilla on säädellä ihmisten tunteita? Diagnoosit saavat monet häpeämään tilaansa ja tunkemaan ahdistustaan yhä syvemmälle sen sijaan, että se nostettaisiin päivänvaloon ja käsittelyyn annettaisiin ammattiapua.

Sotea voitaisiin uudistaa myös niin, että vastaanotoilla olisi aikaa ihmisten tarinoille. Kuunteleminen tulisi huomattavasti edullisemmaksi yhteiskunnalle kuin jokaisen tunnetilan diagnosointi sairaudeksi.

Eräässä tutkimuksessa pelkkä mahdollisuus kertoa lääkärille traumasta tavallisen käynnin yhteydessä sekä lääkärin empaattinen suhtautuminen potilaan kertomukseen vähensi potilaiden lääkärikäyntejä mihin tahansa vaivaan 35 prosentilla.

Suru ei ole sairaus, vaan terveen ihmisen reaktio surullisiin tapahtumiin. Menetyksiä tai törkeitä vääryyksiä kohdannut ihminen kaipaa ennen kaikkea tunteidensa validointia ja empatiaa, ja sitten vasta reseptejä.

Jos ajatellaan, että yksi masennuksen syistä on se, ettei ihminen saa elää haluamaansa elämää, ikävien tunteiden luokittelu sairaudeksi pitää lopettaa.

Psykologi Russ Harris on esittänyt metaforan, jossa ihminen saa valita kahdesta elämästä: toisessa vaihtoehdossa hän ei joudu koskaan kärsimään hankalista tunteista, mutta toisaalta elämään ei liity suuria kohokohtiakaan.

Toisessa vaihtoehdossa ihminen saa rakastaa ja tavoitella unelmiaan, mutta sen hintana on rakkaimpiin asioihin elimellisesti liittyvien vaikeiden tunteiden – pelon, surun, turhautumisen, kaipuun – tunteminen.

Me elämme, ja siksi myös suremme.