Jussilla oli 200 euron luksuslenkkarit, kalliita harrastuksia ja paljon ystäviä – mutta yönsä hän nukkui autossa tai kadulla

Julkaistu:

Me Naiset
Aiemmin luulin, että kodittomia on vain ulkomailla. Luulin, että kodittomat ovat laitapuolen kulkijoita. Sitten läheiseni joutui asunnottomaksi, kirjoittaa Annakaisa Vääräniemi.
Suomessa on yhteensä 7 112 asunnotonta, kertoo ARA:n asunnottomuusselvitys vuodelta 2017. Se on pienessä maassa iso luku.

Todellisuudessa asunnottomia voi olla paljon enemmän. Kaikki eivät näy tilastoissa, koska he asuvat esimerkiksi sukulaisten luona. He eivät välttämättä kykene kertomaan tilanteestaan Kelassa, eivätkä he jaksa käydä asuntonäytöissä. Heidän elämänsä on selviytymistaistelua, johon sosiaalitoimessa jonottaminen ei kuulu ensimmäisenä puuhana.

Asunnottomuus voi aiheuttaa häpeää. Siitä ei välttämättä haluta kertoa kenellekään. Moni nykyajan asunnoton on työssä käyvä ihminen, kertoo Vailla vakituista asuntoa ry:n asuntoneuvoja Ulla Pyymäki.

Jussi oli piilokoditon

Läheiseni, sanotaanko vaikka Jussi, oli hetken yksi näistä piilokodittomista ja asunnottomuushäpeän pimittäjistä. Jussi osasi pitää kulissia yllä.

Asunnottomuutta ei huomannut aluksi mitenkään ulkoapäin. Jussi piti kiinni merkkivaatteistaan ja tyylistään. Hänellä oli 200 euron luksustennarit, 3 000 euron kultaketju ja arvokello. Hän harrasti kalliita harrastuksia ja kustansi baari-iltoja ystävilleen. Hän osti uusia autoja, eikä velka- ja päihdetaustoista kysytty.

Hän sai perhepiiristään takaajan asuntolainaansa ja lunastajan myöhemmin veloilleen. Hän sai vuokrattua asuntoja, vaikka hänellä oli maksuhäiriömerkintä, koska muun muassa vanhemmat auttoivat häntä.

Jussi sopi usein tapaamisemme tiettyihin paikkoihin lähelle kotiaan, harvoin kotiinsa. Hän käveli vastaan jo ennen kuin saavuin hänen pihaansa. Jussi halusi jäädä kyydistä pois ennen kotia.

En minä eikä moni muukaan Jussin läheisistä osannut ajatella, että hän viettäisi seuraavan yönsä täysin toisessa osoitteessa. Jonkun kaverinsa luona, autossa tai pahimmassa tapauksessa kadulla, vaikka pakkasta oli 30 astetta.

Avun tuputtaminen oli turhaa

Jussi asui kausia kavereidensa kanssa ja naisystäviensä luona. Yleisiin asuntoloihin hän ei halunnut mennä. Hänellä oli vapaa pääsy lapsuudenkotiinsa, jossa hän asui monta kertaa aikuisiässä, mutta aina hän ei halunnut häiritä vanhempiaan. Hän oli aina tervetullut myös minun luokseni.

Toimeentulon hakeminen oli suurin uhka hänen kunnialleen. Kun hänellä oli työttömyysjaksoja, hän ei suostunut menemään sossuun eikä Kelaan, vaikka me lähimmäiset häntä patistimmekin.

Hän osasi käyttää internetiä, sosiaalista mediaa ja muita palveluja. Tietoteknisistä syistä ei ollut kysymys. Hän ei vain halunnut täyttää toimeentulopapereita eikä suostunut siihen, että joku toinen olisi ne täyttänyt. Joinakin kausina hänellä ei ollut mielenkiintoa avata omaa postiaan. Perintäkirjeitä tuli koko ajan lisää.

Jussi oli koko ajan menossa, näki ystäviään ja harrasti paljon. Hän auttoi kavereitaan, kuljetti heitä ja osti heille viimeisillä rahoillaan asioita, joita ystävät tarvitsivat ja pyysivät. Hänellä oli majapaikkoja kaikkialla pienessä kaupungissa ja maakunnissa. Hän osasi pyytää apua tutuilta ja tuntemattomilta.

Läheisimmät ihmiset hän sen sijaan yritti säästää tuskaltaan.

Välillä minä olin turhautunut ja voimaton, koska en pystynyt auttamaan Jussia. Sitten ymmärsin, että tilanteessa oli tärkeää, että hänellä oli lähellään ihmisiä, joille hän pystyi edes puhumaan. Tarjosin monet kerrat apua muun muassa papereiden täyttämiseen. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että kenenkään auttamiseen ei kannata tuhlata omia voimiaan.

Jos toinen ei halua vastaanottaa apua, tyrkyttäminen on pahinta, mitä voin tehdä. Se saattaa helposti laukaista vastareaktion.

Asunnoista viimeinen

Epävarmojen vuosien ja hetken asunnottomuuden jälkeen koitti ilon päivä: Jussi löysi itsenäisesti ja pitkästä aikaa unelmiensa asunnon. Hän oli siitä ylpeä – kuten oli raittiista elämästään. Innokkaana hän laittoi ensimmäisenä päivänä verhoja ja kertoi nauttivansa taajama-asumisesta, koska lähellä oli muita ihmisiä.

Hän hankki kotiinsa uuden sohvan. Siihen hän nukahti ensimmäisenä yönä. Eikä koskaan herännyt unestaan.

Myönnän, että joskus kauan aikaa sitten olin täysin virheellisesti ajatellut, että koditon ihminen on laitakaupungin kulkija repaleisissa vaatteissaan. Olin tavannut kodittomia ennen Jussia vain ulkomailla. En millään uskonut, että lähipiirissäni voisi olla joskus koditon. Enkä halunnut siihen uskoa silloinkaan, kun kuulin ensimmäistä kertaa rakkaan ihmisen asunnottomuudesta. Kielsin asian ja hetken häpesinkin sitä.

Sitten tajusin, ettei kukaan valitse kodittomuutta. Kukaan ei halua joutua kodittomaksi – eikä se ole kenenkään syy. Sitä ei ole mitään syytä hävetä.

En olisi koskaan halunnut kuulla sitäkään, että Jussi kuoli keuhkokuumeeseen uudella kotisohvallaan. Ehkä onnellisempana kuin aikoihin. Tiedän, että Jussi olisi halunnut elää vielä pitkään. Hänellä oli tulevaisuuden suunnitelmia ja osa niistä koski myös meitä läheisiä.

Hän oli hankkinut itselleen taas kodin, oman turvasatamansa, jonne olin saanut jo kyläilykutsun.

Lue myös:

Helsinkiläisen Paulan unelmaelämä muuttui painajaiseksi – kävi töissä, mutta salasi kollegoiltaan olevansa koditon

Jenni, 36, päätyi kulissiliittoon: ”Elämä on mennyt niin, että mies sanelee, mitä tehdään ja mistä ostetaan talo”

Millaista työttömän arki oikeasti on? Pitkäaikaistyötön Jenna, 22, piti päiväkirjaa kolme viikkoa

Työttömästä ja toimeentulotuella eläneestä Laurasta, 26, tuli sijoittaja: ”Tarvitsin sossun työntekijän potkua perseelleni”

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt