Hyvä olo

”Yöllä unissa vaimon kanssa tulee juteltua” – leskimiehet kertovat, miten elämä jatkuu, kun sen on vain jatkuttava

Julkaistu:

Suhteet
Kun vaimo kuolee, leskimies jää usein ihan yksin. Lesket kertovat elämänmuutoksestaan.
”Olimme vaimoni kanssa sellainen ihmepari, että olimme syntyneet samana päivänä ja samana vuonna. Tapasimme 1970-luvulla, kun hän tuli minulle töihin, ja tämän uudenkin yrityksen aikana olemme olleet yhdessä 24 tuntia vuorokaudessa.

Viime keväänä vaimoni sanoi, että hänellä koskee kylkeen. Menimme sairaalaan sappikivien vuoksi, mutta pian kuulimme, että siellä olikin syöpä. Siitä meni pari viikkoa, kun hän kuoli.

Sen jälkeen elin horroksessa. En voinut uskoa, että terve ihminen lähti niin nopeasti. Aluksi sukulaiset pitivät minua pystyssä. Moni ystävistä katosi ja osa on kadoksissa vieläkin. Se oli yllätys, vaikka äitini varoittikin, hänelle oli käynyt niin isäni kuoltua. Joidenkin kanssa olen lähentynytkin.

Arki on sujunut yllättävän hyvin. Ruuanlaitossa ei ollut ongelmia, sillä olemme tehneet ruokaa koko perheen voimin. Huomasin tosin, että yksinään pärjää vähemmälläkin – paino tippui aluksi 20 kiloa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Siivouksen kanssa meillä oli työnjako, että vaimo siivosi ja minä puistelin matot. Nyt hoidan molemmat itse, mutta pölyjen pyyhkimiseen palkkasin siivoojan kerran kuussa. Lapsilta kysyin, että miten pyykinpesukonetta käytetään.

Aluksi tuntui, että pistän yrityksen kanssa hanskat naulaan. Mutta nyt onkin kiihdytetty tahtia, sillä poikani lupasi jatkaa yritystä eteenpäin. Se olikin hyvä juttu, sillä töiden kautta tulee juteltua ihmisten kanssa eivätkä illat tunnu niin yksinäisiltä, vaikka arki-illat pitkiä ovatkin. Iltaisin olen käynyt korkeintaan pöytätennistä pelaamassa ja Etelä-Karjalan yrittäjien toiminnassa.

Viikonloppuisin aika kuluu paremmin mökillä. Olemme vaimon kanssa molemmat ulkoilmaihmisiä ja hoidan hänen istuttamiaan kukkia. Hän piti valkoisista ruusuista. Olen istuttanut edellisten tilalle uusia.

Nyt parempia päiviä alkaa olla enemmän kuin puoli vuotta sitten. Töissä menetys ei ole koko ajan mielessä, mutta kotiin tullessa joskus hetken ihmettelen, ettei vaimo huudakaan syömään. Yöllä unissa hänen kanssaan tulee juteltua, kysyttyä neuvoa ja sellaista. Joskus herätessä onkin yllätys, että olenkin yksin.

Olen huomannut, että auttaa, että voi jakaa asioita. Osa asiakkaistani on sellaisia, että heidän kanssaan on tullut juteltua tapahtumasta. Paikallisen leskiryhmän kautta on tullut myös muita, joiden kanssa voin puhua. Osaa olen tavannut ryhmän ulkopuolellakin.”


Neuvo kohtalotovereille:

Elämä jatkuu ja pitää mennä eteenpäin. Askeleet ovat välillä pitkiä, mutta niiden ottaminen auttaa. Pitää yrittää ajatella positiivisesti ja puhua ihmisten kanssa. Se helpottaa, kun uskaltaa rohkeasti puhua ja sanoa, miten paljon sattuu.

Ari Kettunen, 60, Lappeenranta. Naimisissa 38 vuotta, leskenä reilun vuoden.

”Päätin, etten voi jäädä kotiin mököttämään”

”Vaimoni Raili sairasti useamman vuoden ennen kuolemaansa, ja olin hänen omaishoitajanaan pari kolme viimeistä vuotta. Hänellä oli useampia sairauksia, jotka veivät hänet pyörätuoliin, ja lopulta tuli sitten syöpä, joka vei. Yritimme tehdä kaikkemme, mutta syöpä levisi, eikä sille voinut mitään.

Omaishoitaja-aikana tein kaikki kotityöt ruuanlaitosta ja siivoamisesta lähtien. Olin aikaisemminkin tottunut laittamaan ruokaa ja huolehtimaan kodista, joten Railin menehdyttyä en jäänyt sen suhteen tyhjän päälle.

Omaishoitajana ollessani olin jo patistanut itseäni siihen, että jos niin käy, että Raili lähtee, en voi jäädä yksin kotiin mököttämään. Noin kuukausi kuoleman jälkeen laitoin itseni miltei väkisin lähtemään mukaan järjestöasioihin. Se oli melkoinen helpotus. Aika nopeasti lähdin mukaan vaikka mihin, kiersin yhdistysasioissa maakuntaa, osallistuin kokouksiin ja tapasin siellä ystäviä ja tuttavia ja sain siten ajatuksiani pois menetyksestä.

Päivät menivätkin aina mukavasti, mutta kun ilta tuli, ja istuin kotona yksin – se oli pahinta. Aina ei tullut unikaan. Illan yksinäisyys johtuu paljolti siitä, että en harrasta ravintoloita enkä tansseja. Nyt on tullut sitten luettua paljon iltaisin. Käyn myös aamuin illoin 1,5 tunnin lenkin – liikunta auttaa paljon. Katselen myös televisiota ja toisinaan järjestötoimintaan liittyviä asioita täytyy tehdä myös iltaisin.

Kutsun harvoin tuttavia käymään kotonani, mutta lapsenlapset käyvät usein. He olivat ensimmäisenä Railin kuoleman jälkeisenä kesänä täällä pidempiäkin aikoja. Sehän on aina piristävä ruiske, kun heidät saa kylään. Minulla on kolme lastenlasta, 9-, 11- ja 19-vuotiaat. Heistä vanhin ei enää niin vaarin luokse jouda, mutta nuoremmat tulevat kyllä.

49 vuotta on pitkä aika olla yhdessä. Ehkä siksi tuntuu, että en ole oikein vieläkään täysin toipunut menetyksestäni, mutta elämä on asettunut uomilleen tällaisena kuin se nyt on enkä oikeastaan kaipaa mitään muuta. Kun olen yksin, niin olen yksin. Jos yksin ollessa jokin alkaa painaa mieltä, soitan ystävälle puolen tunnin puhelun. Olen myös saanut ympärilleni ystäviä, jotka ovat kokeneet oman puolisonsa menettämisen, ja annamme vertaistukea toinen toisillemme. Toisinaan tapaamme porukalla, soittelemme tai kyläilemme. Täytyy sanoa, että verkostoituminen pelasti minut.”

Neuvo kohtalotovereille:

Suosittelen, että kenenkään ei pitäisi jäädä kotiin. Vaikka tuntuisi pahalta, pitäisi malttaa lähteä harrastuksiin, järjestötoimintaan tai liittyä johonkin kerhoon. Sitä kautta saa aina ystäviä ja se pelastaa.

Matti Korhonen, 73, Mäntsälä. Naimisissa 49 vuotta, leskenä 1,5 vuotta.

”Sosiaalisten suhteiden ylläpito on minulle vaikeaa”

”Vaikka vaimoni oli sairastellut jo kolme vuotta, en osannut varautua, että hän lähti niin nopeasti. Hänen kuolemaansa edeltävänä päivänä lääkäri sanoi, että vaimoni siirtyisi saattohoitoon. Se oli yllätys.

Olimme jakaneet kotityöt tyypillisesti naisten ja miesten töihin. Hän hoiti kauppareissut, ruuanlaitot ja siivoukset. Loppuaikoina autoin häntä tietysti. Meillä on iso tontti, jonka vaimoni laittoi kauniisti kukka- ja havuistutuksin. Itse hoidin kasvimaan.

Vaimoni menehdyttyä aloin harjoitella kaupassakäyntiä ja ruuanlaittoa melkein heti. Vaimollani oli kaapeissa kovasti mausteita, ja ajattelin, että minun vain täytyy alkaa käyttää niitä. Ruuat olen nyt tehnyt pääosin itse ilman että olisi ollut tarvetta eineksiin. Käyn kyllä ulkona syömässä noin kerran viikossa.

Vaimo hoiti aina kyläkutsut ja muisti syntymäpäivät. Kylällä on muutamia naapureita, joiden syntymä- ja nimipäivillä kävimme. Nyt olen huomannut, että sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen on minulle vaikeaa. En ole tottunut kutsumaan ihmisiä kylään ja heille pitäisi järjestää tarjoamisiakin. Osaan kyllä piirakan leipoa ja kaupastahan saa tarjottavaa, mutta olen kutsunut ihmisiä vain kerran, omana merkkipäivänäni.

Olen mennyt käymään naapureilla ja entisten lapsuudenystävieni luona. Toisinaan on vaikea lähteä. Joku voi kutsua useammankin kerran ja asia on mielessä, mutta ei silti tule lähdettyä.

Viime syksynä päätin, että pitää käydä ulkona kun on vielä ajokortti ja auto. Olenkin nyt mukana seura- ja järjestötoiminnassa, ja olen saanut uusia tuttavuuksia.

Tytär muutti luokseni viime keväänä ja huomasin, että hänen läsnäolonsa helpottaa. Hän hoiti ikkunoiden pesemisen, eikä minun tarvinnut palkata siihen ulkopuolista. Hän on kasvissyöjä ja minä en, mutta voin kyllä välillä syödä kasvisruokaakin.

Olen katsellut vaimoni valokuvia säännöllisesti. Hänestä on kaksi kuvaa tuossa hyllyssäkin. Minulla on myös huoneentaulu Eläkeliiton leskille tarkoitetulta kurssilta, ja joka aamu katson siitä tekstin ’Pitää katsoa tulevaisuuteen’.

Toinen huoneentauluni on samalta kurssilta. Siihen muut kurssilaiset kirjoittivat, että millainen minä heidän mielestään olen – siitä saa elämäniloa. Kurssillakin naurettiin enemmän kuin itkettiin, se oli parantavaa.

Nyt tuntuu, että elämä alkaa asettua. Minusta on alkanut tuntua, että haluaisin vielä tässä elämässä syvempää ystävyyttä jonkun kanssa, ehkä parisuhteenkin.”

Neuvo:

Pitää lähteä liikkeelle eikä jäädä yksin kotiin. Kaikille ei tarvitse sanoa, että on leski, ihmisten kanssa voi jutella muutenkin. Itselleni oli hyvä juttu mennä ihmisten pariin ja lisätä harrastuksia.

Antti (nimi muutettu), 76, Uusimaa. 52 vuotta naimisissa, leskenä vuoden.

Haastateltavat ovat käyneet Eläkeliiton Yhtäkkiä yksin -kurssin tai osallistuneet leskien tukitoi­mintaan Lappeenrannan Palvelukeskussäätiössä.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt