Hyvä olo

Mies hoitaa kodin, jotta Eija, 59, ehtii juosta: 100 kilsaa viikossa, työpuhelutkin lenkillä

Julkaistu:

Liikunta
Eija Nieminen, 59, tähtää suomenmestariksi 60-vuotiaiden maratonilla. Hän juoksee usein lapsenlapsi rattaissa – se on hyvä vastus.
Poninhäntä heilahtaa tuulessa, kun Eija Nieminen, 59, kaartaa Mäntän seudun koulutuskeskuksen pihaan. Liiketaloutta ammattikoulussa opettava Nieminen juoksee lähes päivittäin pitkiä lenkkejä, usein kodin ja työn väliä. Säästä riippumatta.

Juoksukilometrejä saattaa kertyä viikossa lähes sata. Juostessa voi ajatella ja puhua työpuheluita.

– Elämäntapani on urheilijan elämäntapa, tämä on aika kurinalaista elämää mutta sopii minulle, nopeasti puhuva Nieminen sanoo.

 

Eija hoitaa kotitöistä vain pyykit ja minä hoidan loput. Hän on vielä työelämässä ja juokseminen vie paljon aikaa.

– Jos huomaisin ajattelevani, pystynkö hoitamaan työt ja juoksemisen, työ ajaisi edelle. Se täytyy hoitaa hyvin.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Tähtäimessä mestaruus

Eläkkeelle jo jäänyt aviomies Reino seuraa haastattelua vierestä. Sporttinen mies kertoo, ettei ole enää vuosiin pysynyt vaimonsa juoksuvauhdissa mukana. Pariskunta käy kuitenkin yhdessä kuntosalilla.

– Eija hoitaa kotitöistä vain pyykit ja minä hoidan loput. Hän on meistä kahdesta vielä työelämässä ja juokseminen vie paljon aikaa, mies kertoo.


Reino katsoo ylpeänä vaimoaan. Hän on laatinut tämän valmennusohjelman ja toimii kellottajana sisäradalla.

– Tuosta leivotaan vielä mestari.

Aviomies tarkoittaa naisten 60-vuotiaiden sarjan maratonin suomenmestaruutta, johon Eija ensi vuonna tähtää. Viisikymppisten sarjassa hänellä on jo kaksi hopeaa.

Hyvän kunnon salaisuus on aviomies

Mäntässä kasvanut Eija kertoo, ettei ole alun perin ”juoksijaperheestä”, vaikka äiti ja isä pitivät liikkumista arvossaan. Nyt jo kahdeksankymppiset vanhemmat ovat itsekin liikkuneet paljon. Esimerkiksi äiti on harrastanut ratsastusta aivan vanhoilla päivillään ja harrastaa edelleen keilaamista.

 

Voisin sanoa, että olen saanut vanhemmiltani kestävyysgeenit.

– Isällänikin on todella hyvä lihaskunto ikäisekseen. Hän on niin notkea, etten itse pystyisi siihen. Voisin sanoa, että olen saanut vanhemmiltani kestävyysgeenit.

Eija listaa yhdeksi merkittävimmistä kunnon salaisuuksistaan aviomiehensä. Kun he tapasivat vuonna 1977, heillä ei ollut autoa. Matkat taitettiin pyöräillen ja juosten.

– Kun mieheni oli nuori, hän oli tietysti minua paljon nopeampi. Sain siis juoksulenkeillä roikkua perässä. Se oli hyvää harjoitusta.

Myöhemmin Eija pelasi Mäntässä miesten salibandyjoukkueessa miehensä innoittamana. Erikoislupaa miesten joukkueeseen ei tullut, mutta Eija kävi pelaamassa treeneissä.

Hän piti vauhdin päällä jopa raskaana ja lasten ollessa pieniä. Nyt jo aikuista tytärtä odottaessaan hän juoksi töihin ja kävi jumpassa vielä kuudennella kuukaudella. Sitten juoksu vaihtui pyöräilyyn.


Sauvoilla ensimmäiselle maratonille

Kilpaurheilun aika tuli kymmenen vuotta sitten, sauvakävelylenkkien myötä.

– Kiersimme ystävättäreni Eijan kanssa päivittäin Mäntänvuoren, kahdeksan kilometriä. Silti tuntui, että matka loppui aina kesken.

Ensimmäinen maraton ylittyi sauvakävellen samaisen ystävän kanssa vuonna 2007. Eija oli silloin 48-vuotias. Hän muistelee, että matkaan lähdettiin kokeillen, ”pilke silmäkulmassa”.

– Järjestäjä tarjoili ilmaista lihasoppaa 40 kilometrin paikkeilla. Pysähdyimme syömään sitä. Ihmettelimme, miksi juoksijat painoivat ohi, kunnes tajusimme, että oli enää kaksi kilometriä maaliin. Menimme koitoksen jälkeen suihkuun ja Tuurin kyläkauppaan. Kuljimme siellä ympäriinsä, kunnes kauppa meni kiinni.


Pitkät kestävyysmatkat ovat Eijan vahvuus. Kun hän loukkaantui eikä pystynyt juoksemaan, hän pyöräili shoppailemaan Tampereelle tai Jyväskylään. Molempiin on Mäntästä vajaa 90 kilometriä.

Sittemmin hän on juossut noin kymmenen maratonia, joista yhden Roomassa. Hänen ennätyksensä on vuodelta 2012, jolloin maraton taittui aikaan 3 tuntia 25 minuuttia ja 13 sekuntia.

Juokseminen auttaa kriisin keskellä

Juoksemisesta on ollut apua elämän kriisivaiheissa. Fyysinen rasitus saa mielen toimimaan kirkkaammin, Eija kertoo.

Yksi tällainen kriisikohta tuli vastaan kaksi vuotta sitten, tyttärentytär Ellenin syntymän aikoihin. Jo odotusaikana tytär tuskaili keskeneräisen gradunsa kanssa. Eija kannusti, ettei opinnäytetyö jäisi kesken.

– Juoksin aamulla heille ja kirjoitin gradua samalla, kun hän saneli sisältöä maaten sängyssä. Sitten juoksin tyttäreltäni töihin.

 

Kävin sairaalassa auttamassa tytärtä ja välillä juoksin. Se oli minulle tapa selvitä.

Synnytys ei sujunut odotetusti vaan oli ennenaikainen. Ellen-vauva joutui heti leikkaukseen. Tytär Hilla jäi sairaalaan.

– Se oli henkisesti todella rankkaa aikaa. Kävin sairaalassa auttamassa tytärtä ja välillä juoksin. Se oli minulle tapa selvitä.

Supernainen

Kaksivuotias tyttärentytär Ellen istahtaa rattaisiin, kun isoäiti lähtee työntämään niitä kepeällä juoksuaskeleella.

Ensin vaunulenkit olivat Eijan tapa auttaa tytärtä ja tämän puolisoa pikkulapsiarjessa. Mutta pian hän oivalsi, että vaunuharjoittelu sopi erinomaisesti maratonohjelmaan. Rattaiden kanssa ei tarvitse juosta niin paljon.


– Ellen on tuonut harjoitteluuni lisää vastusta, Eija sanoo.

Eija viettää viikossa paljon aikaa lapsenlapsensa kanssa, opettamistyön ja juoksemisen ohella.

Miltä hänestä tuntuisi, jos häntä kuvailisi supernaiseksi?

– Olen mä varmasti, onhan tämä aika paletti. Isä kysyi minulta jännästi viime viikolla, että miten pystyn jakamaan päiväni näin. Siinä ei ole minulle mitään ongelmaa.

Eräs Eijan oppilaista kuvaili häntä sanoin: ”Sillä on aina tuli perseessä, mutta hyvällä tavalla”.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt