Heli Lyytikäinen, 49, muistaa hyvin, kun hän nelivuotiaana pääsi isänsä kanssa hevosella puunajoon. Pikkutyttöön iski silloin hevoshulluus. Tauti on ollut parantumaton.
Lyytikäinen on ollut koko ikänsä oman tiensä kulkija. Hevosharrastus on vienyt hänet 10-vuotiaasta lähtien talleille ratsastamaan ja ohjastamaan hevosia kolmesti viikossa. Huikein muisto on parikymppisenä Australiasta, jossa hän ajoi ratsain sikäläisten hevoskasvattajien kanssa villihevosia lumivuorilla.
Rantasalmella Etelä-Savossa juhannuksena vuonna 1969 syntyneen hevoshullun työurakaan ei ole ollut ihan tavanomainen. Lähes 30 vuotta hän toimi alalla, jota ainakin Itä-Suomessa on pidetty varsin miehisenä. Lyytikäinen on automyyjä. Hän arvioi myyneensä elämänsä aikana noin 4 000 autoa.
Autokaupat ovat nyt jääneet ja hevosharrastuskin hakee uusia muotoja. Lyytikäinen on uuden elämän alussa. Moni tähän asti itsestään selvänä pidetty asia on opeteltava alusta alkaen uudelleen.
Verenmyrkytys uhkasi viedä hengen
Vuodenvaihteessa Lyytikäisen elämään tuli äkkipysähdys. Raju verenmyrkytys eli sepsis oli viedä hengen. Henkiin jääminen oli pieni ihme. Lääkäreiden mukaan siihen oli vain noin kuuden prosentin todennäköisyys.
Nyt Lyytikäinen opettelee elämään ilman käsiä ja jalkoja. Ne jouduttiin amputoimaan verenmyrkytyksen aiheuttaman kuolion takia.
Kolmen kouluikäisen lapsen äiti ei kuitenkaan ole antanut periksi. Kovalla sisulla, taistelutahdolla ja perheen sekä läheisten tuella hän aikoo kuntoutua takaisin niin normaaliin elämään kuin proteesit myöten antavat.
– Lapsiltani olen saanut valtavasti virtaa kuntoutumiseeni, ja sitä heissä tuntuu riittävän, äiti kiittää. Kaksostytöt ovat 10-vuotiaita, isoveli 11-vuotias.
Kiitokset saa myös tuore aviomies Marko Seppänen. Tuore aviomies, vaikka pariskunta on ollut yhdessä jo 14 vuotta. Naimisiin he menivät Kuopion yliopistosairaalassa kesäkuussa.
– Jo teholla maatessani päätimme, että jos tästä selvitään, niin naimisiin mennään. Oli siitä ollut puhetta aikaisemminkin, mutta se oli vain jäänyt. Oli niin paljon kaikkea muuta.
Oireet iskivät kesken työpäivän
Verenmyrkytys iski Lyytikäiseen yllättäen. Vieläkään ei tiedetä, mistä se sai alkunsa. Hän oli perusterve, ei flunssaa, ei yskää, ei nuhaa, ei mitään myrkytystä selittävää sairautta.
– Oli minulla pieni ihonirhama kädessä ja toinen jalassa, mutta niitähän ihmisillä on.
Oireet alkoivat torstaina kesken työpäivän. Kova horkka ja kauhea vilu, joka ei lähtenyt illalla saunassakaan. Perjantai työssä oli yhtä tuskaa. Käynti terveyskeskuksessa sairaanhoitajan vastaanotolla ja kotiin.
Lauantaina aamulla Marko Seppänen vei kumppaninsa päivystykseen. Potilas otettiin osastolle Savonlinnan keskussairaalaan. Sunnuntaita vasten yöllä sairaalassa nousi korkea kuume, lihaskivut yltyivät ja oksetti. Tilanne kääntyi kriittiseksi. Heli Lyytikäinen piti siirtää pikaisesti yliopistolliseen sairaalaan Kuopioon.
– Anestesialääkäri antoi meille minuutin aikaa hyvästelyyn, sillä ei ollut varmaa, heräänkö nukutuksesta ollenkaan. Oli kyseenalaista, kestänkö siirtoa Kuopioon.
KYSissä menikin sitten puoli vuotta. Ensin 46 vuorokautta teholla, sitten osastohoidossa kesäkuun lopulle saakka.
Tulehdus oli ennättänyt aiheuttaa monielinvaurion. Munuaiset, maksa ja keuhkot olivat pois pelistä. Niiden toimintoja pidettiin yllä tehohoidolla. Viisi vuorokautta meni nukutuksessa.
– Kun minut herätettiin, olin heti sanonut Markolle: kiitos kun veit minut lääkäriin.
Lenkkarit jalkaan ja menoksi. Kävelyn opettelu jalkaproteeseilla vaatii sisua ja tahdonvoimaa. Niitä molempia Heli Lyytikäisellä on.
Kuolio kaikkiin raajoihin
Tulehdus oli ennättänyt aiheuttaa kuolion kaikkiin raajoihin. KYSissä Lyytikäiseltä amputoitiin ensin molemmat jalat polvien alapuolelta, sitten molemmat kädet ranteiden yläpuolelta.
Leikkauksia tehtiin kaikkiaan kymmenkunta. Kriittisiäkin vaiheita oli, jolloin omaisia kehotettiin jo varautumaan pahimpaan.
Kuntoutus alkoi jo KYSissä. Se oli sekä fysioterapiaa että psykoterapiaa. Lähtötilanne ei todellakaan ollut helppo.
– Alussa tuntui siltä kuin käsivarret olisivat painaneet ainakin tonnin. En pystynyt liikuttamaan niitä ollenkaan. Siitä lähdettiin.
Juhannuspyhien jälkeen Lyytikäinen siirrettiin Savonlinnan keskussairaalaan, jossa kuntoutus on jatkunut. Kotonakin hän on jo päässyt käymään päiväseltä.
– Olin minä jo raveissakin, iltakymmeneen saakka. Kotiin on toiveissa päästä heti kun se saadaan remontoiduksi siihen kuntoon, että siellä pystyy pyörätuolilla liikkumaan.
”En ole luovuttajatyyppiä”
Katkera Lyytikäinen ei sano olevansa huolimatta kaikesta kokemastaan.
– Sitä en halua edes ajatella. Katkeruus on vihonviimeinen tunne. Se merkitsisi luovuttamista, enkä ole luovuttajatyyppiä.
Alun viiden vuorokauden nukutuksen Lyytikäinen kertoo eläneensä oudoissa kuvitelmissa, unen ja todellisuuden välisessä maailmassa.
– Olihan se eräänlainen astraalimatka. Nukutuksesta minulla on sellainen mielikuva, että oli kuin enkeli olisi työntänyt minua takaisin jonnekin. Nähtävästi hän ei halunnut minua vielä taivaaseen. Rajapintakokemus elämän ja kuoleman välillä se oli.
Lyytikäinen tiedostaa olevansa yhteiskunnalle kallis huolehdittava. Yliopistollisen sairaalan erikoissairaanhoito, proteesit, kuntoutus, kodin kunnostaminen, henkilökohtaiset avustajat ja loppuelämän eläke maksavat yhteiskunnalle huikeita summia.
– Tiedän, että se ei ole minun murheeni, mutta silti se kiinnostaa minua. Terveenä ollessa sitä on usein ajatellut, miksi pitää maksaa niin paljon veroja, mutta nyt sen ymmärtää.
”Olen luvannut juosta viisi kilometriä”
Tulevaisuudeltaan Lyytikäinen odottaa paljon, mutta vain pieniä arkisia asioita.
– Olen luvannut lapsilleni juoksevani kolmen vuoden kuluttua viisi kilometriä, mutta Mount Everstille en aio kiivetä. Sankaritekoja en tavoittele, vaan ihan arkisia asioita. Haluan päästä ajamaan autoa ja tehdä kotona kaikkia perushommia, mutta siivouksesta luovun sovinnolla.
Heli Lyytikäinen uskoo pääsevänsä vielä hevosen selkään. 11-vuotias ruuna Pantsa on hänen oma hevosensa. Pantsa on laukkaherkkyydessään Suomen mestari. Kuva vuodelta 2009.
Ja hevoshullun mieli halajaa tietysti myös ratsaille.
– Kai minä näillä jaloilla hevosen selässä pysyn, kunhan sinne ensin pääsen. Ohjastamistakin varten on kuulemma koukkuproteeseja, joilla sekin onnistuu.
