Hyvä olo

Sienestys paransi suuresta surusta: ”Tajusin, että minun on helpompi olla metsässä kuin tavata ihmisiä”

Julkaistu:

Suru
Miehensä kuoleman vuosipäivänä Long Litt Woon löysi kartiohuhtasienen kukkapenkkinsä hakkeesta ja oli onnellinen ensimmäistä kertaa vuosiin.
Long Litt Woon menetti miehensä äkillisesti kauniina kesäpäivänä vuonna 2010. Eiolf sai töissä sairauskohtauksen ja menehtyi saman tien.

Malesialaissyntyinen Long oli tullut vaihto-opiskelijaksi Norjaan yli kolmekymmentä vuotta aiemmin, tutustunut Eiolfiin ja jäänyt maahan. Harvinaisen onnellinen pari oli myös tehnyt töitä yhdessä. Nyt puoliso oli poissa.

– Aluksi kaikki oli mustaa, mielessäni oli täydellinen kaaos. Suru tuntui raskaalta koko kehossa, olemassaoloni pohja tuntui hävinneen. En muistanut syödä, en jaksanut tarttua mihinkään, minulla ei ollut minkäänlaista ajantajua, Long kertoo.

Suomessa tällä viikolla vieraillut Long Litt Woon on tyylikäs kuusikymppinen nainen. Hänen teoksensa Minun sienipolkuni. Sienestyksen parantava vaikutus (Stien tilbake til livet) ilmestyi Norjassa viime vuonna ja on käännetty jo kolmelletoista kielelle.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Sienikurssi sysäsi surun syrjään

Eräänä sateisena ja tuulisena syyspäivänä Long kuitenkin raahautui Oslon luonnontieteellisen museon kellariin sienikurssille, jolle osallistumista pari oli yhdessä suunnitellut. Hän tunsi sienilajeista vain kantarellin eikä koskaan ollut käynyt kunnolla metsässä.

Sosiaaliantropologin koulutuksen saanut Long tarkkaili muita osallistujia ulkopuolisen katseella, erityisesti alan tietäjiä. Kurssin vetäjä oli varustautunut sieniveitsellä ja suurennuslasilla ja kysyi osallistujilta peruskysymyksen Mikä on sieni.

– Eikö muka ollut itsestään selvää, mikä on sieni? Se mikä monille (myös minulle) tulee ensimmäiseksi mieleen sanasta sieni, on mykologian eli sieniopin maailmassa tarkkaan ottaen suursieni, Long kirjoittaa.

Kurssin seuraaminen vaati Longilta valtavasti keskittymistä, minkä ansiosta hän työnsi hetkeksi surunsa syrjään. Pian hän teki kiivaasti muistiinpanoja ja huomasi haluavansa ottaa selvää itselleen täysin tuntemattomasta maailmasta.


Mutta vasta ensimmäisen sieniretken elämys sai Longin astumaan polulle ulos surusta.

– Heti päästyämme metsään näin 8–9 valkokärpässienen ryppään. Ne näyttivät neitseellisen viattomilta, mutta minua kylmäsi heti, kun näin nuo tappavan myrkylliset sienet. Uskomatonta, että sai heti soveltaa vasta opittuja taitoja! Long kirjoittaa kirjassaan.

Ensin Long kulki metsässä varuillaan. Malesialaissyntyisenä hän piti metsää vaarallisena viidakkona ja pelkäsi, ettei osaisi pois. Sieniseuran retkillä hän alkoi oppia muilta, miten maastoa kannattaa tarkkailla.

Ensimmäiset ilon pilkahdukset Long koki löydettyään syötäviä sieniä. Vähitellen hän tajusi, että metsä itsessään riittäisi.

– Olin aloittelijan tapaan materialisti ja iloitsin ruokasienistä. Pian tajusin, että minun on helpompi olla metsässä kuin tavata ihmisiä. Opin nauttimaan läsnäolosta ja sen mukanaan tuomasta rauhasta. Samaa asiaa kuvaavat usein käsitteet flow ja zen.

Sienet palauttivat myös aistit

Surun kuplassa Long ei kuullut, haistanut tai muuten aistinut ympäröivää maailmaa. Sieniretkillä on kuitenkin tarkkailtava maastoa, jotta löytäisi jotain. Tunnistettavaa sientä pitää katsoa tarkkaan eri puolilta, tunnustella, haistaa ja joskus maistaakin.

Onko pinta silkinsileä vai tahmea, väri kirkas punainen tai violettiin vivahtava, tuoksu jauhomainen tai ehkä tuo mieleen aprikoosin? Onko hapero kirpeä vai mieto ja syötäväksi kelpaava?

– Minulle oli tärkeintä oppia uudelleen käyttämään aisteja ja luottamaan siihen, että voin tunnistaa sieniä niiden avulla.

Surevana leskenä Long koki sen, minkä moni muukin: osa vanhoista ystävistä kaikkosi. Ei hän itsekään tiennyt, mitä apua olisi tarvinnut, mutta nyt hän tietää.

– Jotkut ihanat ihmiset tarjosivat arkista apua kuten ruokaa kotiovelle. Eniten silti tarvitsin sitä, että suruni tunnustettaisiin siinä tilanteessa.

Uusi luku elämässä alkoi

Sekin oli hyvä, että uuden harrastuksen ihmiset tarjosivat lepoa leskeydestä. Kerran Long päätti järjestää päivälliset sieniystäville ja -tuttaville, jotka olivat vieneet hänet sienipaikoilleen.

– Kun istuimme yhdessä pöydän ympärillä, tajusin äkkiä, ettei Eiolf ollut tuntenut yhtäkään näistä sieniystävistäni. Ymmärsin, että uusi luku elämässäni oli alkanut muotoutua, Long sanoo kirjassa.

Kahdeksan vuotta sitten Long ei nähnyt elämässään tavoitteita. Ensimmäinen löytyi, kun hän päätti valmistua sienineuvojaksi. Läpäistyään tutkinnon hän alkoi kirjoittaa havaintojaan ylös.

– Ensin aloin kirjoittaa antropologina kirjaa sienimaailmasta ja siitä, miten löysin sinne. Sitten aloin miettiä, mitä teen miehelleni, joka oli kaiken alkusyy. Siksi tästä tuli myös kirja vaelluksestani surun maastossa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt