ADHD ei lannistanut Roosa-Mariaa, 25: ”Diagnoosi oli vastaus siihen, miksi 18 vuotta meni penkin alle”

Julkaistu:

Adhd
”ADHD tekee minusta minut”.
Lapsena Roosa-Maria Alatalo oli vilkas höpöttäjä. Leikit, pelit ja kaverit vaihtuivat lennosta kesken kaiken. Vieraisilla hän “kävi hitaalla”, jumiutui – kotiin ei meinannut millään pystyä lähtemään. Ala-asteella alkoivat keskittymisvaikeudet.

– Kun koulu alkoi syyskuussa, reissuvihko oli jo joulukuussa täynnä merkintöjä. Häselsin, mikä koettiin häiriökäyttäytymisenä. Olin se ongelmaoppilas, Roosa-Maria kertoo.

Kuraattorit, perheneuvola, palaverit rehtorin kanssa. Syytä Roosa-Marian vilkkauteen etsittiin, mutta turhaan. Hän tajusi kyllä itse olevansa erilainen.

– Keskittyminen koulunkäyntiin oli mahdotonta. Kuulin aina olevani laiska, tyhmä ja saamaton.

Lopulta Roosa-Maria uskoi puheet itsekin, mutta yritti pinnistellä ollakseen kuin muut.

– Tunnin alussa mietin aina, että nyt se onnistuu. Sitten joku tiputti kumin, ja minun piti heti katsoa kuka se oli. Kun mokasin keskittymisen, olin heti silmätikkuna. Sain rangaistuksen asiasta, jolle en voinut mitään. Siksi olin ihan keskarit pystyssä kaikille.

Perheneuvolassa Roosa-Maria vakuutti, että hänessä ei ole mitään vikaa eikä ongelmia ole. Vaikeuksien myöntäminen olisi hänen mielestään ollut kuin laiskuuden ja tyhmyyden tunnustamista. Omista tunteista ja ajatuksista oli vaikea puhua.


Yllätys lehdessä

Siirrytään päivään, jolloin Roosa-Maria on 18-vuotias. Hän istuu keittiössä syömässä, kun äiti tuo hänen eteensä aikakauslehden. Lehdessä kerrotaan nuoresta naisesta, joka silittää yhdessä kuvassa hevosta. Toisessa kuvassa on huone, joka muistuttaa kaatopaikkaa. Otsikossa lukee kirjainyhdistelmä ADHD.

– Ihan kuin minä! Roosa-Maria kertoo ajatelleensa.

Ainoa asia, joka oli tuntunut sujuvan häneltä liki täydellisesti oli hevosten hoitaminen ja ratsastus. Hevosalan opinnot olivat aiemmin kuitenkin katkenneet siihen, että Roosa-Maria kykeni paneutumaan vain käytäntöön, ei teoriaan.

Aikakauslehden reunassa oli ADHD-kotitesti.

– Aloin tehdä testiä, jossa oli kaksikymmentä kriteeriä. Naureskelin, että check, check. Ehkä vain yksi jäi puuttumaan. Totesimme äidin kanssa molemmat, että tämä on vastaus kaikkeen. Siihen, mikä minua vaivaa ja miksi 18 vuotta on mennyt penkin alle.

Testitulos helpotti, jännitti ja herätti toivoa. Roosa-Maria hakeutui lääkäriin, ja sai pitkien tutkimusten jälkeen diagnoosin. Hänellä todettiin ADHD eli aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö. Se antoi selitystä myös Roosa-Marian isän vilkkaalle luonteelle. Hän uskoo, että myös isällä on ADHD, vaikka sitä ei ole koskaan diagnosoitu.

Diagnoosi oli silti järkytys.

– Säikähdin, että ei hitto! Tuli ahdistus siitä, että olen mielisairas. Että en ole normaali, vaan elämääni ohjaa sairaus.

Roosa-Maria päätti aluksi vaieta asiasta tykkänään.

– Itkeskelin pari päivää, sitten soitin parhaalle ystävälleni. Nolona sanoin, että minulla on ADHD. Kaverini alkoi nauraa, että nytkö vasta sait sen tietää. Hän oli luullut, että minulla on jo diagnoosi.

Muuri oli murrettu.

Ei neljä kirjainta ihmistä muuta

Läheiset antavat Roosa-Marian olla omanlaisensa. Tukevat ja ihailevat, eivätkä tuomitse. Se on iso voimavara.

– Ystävät ja etenkin äitini ovat minusta ylpeitä kaikissa tilanteissa ja ymmärtävät, jos unohtelen asioita tai tapaamisia. Oloani helpottaa hirveästi ymmärrys toisilta ihmisiltä.

Enää Roosa-Marian ei tarvitse potea pahaa oloa siitä, mitä muut hänestä mahdollisesti ajattelevat.

– Neljä kirjainta ei muuta minua mitenkään. Ne, jotka minua rakastavat, rakastavat joka tapauksessa, Roosa-Maria sanoo.


Suunta eteenpäin

Elämä on nyt mallillaan. Roosa-Marialla on ihana lapsi ja avomies. Taskussa ovat lasten ja nuorten erityisohjaajan paperit, ja tammikuussa Roosa-Maria aloitti lähihoitajan opinnot.

Tulevaisuudessa hän haluaa auttaa erityislapsia, kuten autisteja ja kehitysvammaisia. Yksi hänen ystävistään on pieni autistipoika.

– Olen päättänyt, että onnistun. Se vaatii ehkä enemmän töitä kuin muilla, mutta mitä sitten.

Uudenlainen itsevarmuus ja -tuntemus auttavat arjessa, mutta myös lääkkeet.

– Jos olen ilman lääkettä, aivot ikään kuin nukkuvat eivätkä ota vastaan asioita. Mieli yrittää pitää aivoja käynnissä, mutta tekeminen on turhanpäiväistä. Lääkkeen avulla energia pääsee hyötykäyttöön eikä aivoja tarvitse pitää hereillä omalla pyörimisellä, Roosa-Maria selittää.

Pysyvä elämänkumppani

Tärkein arjen sujuvuuden takaava työkalu on kalenteri. Siihen Roosa-Maria kirjaa kaiken. Sekä menneet että tulevat tapahtumat. Muuten ne saattavat unohtua.

– Saatan kirjoittaa, milloin olen käynyt kaupassa tai juhlimassa, kenen kanssa ja missä. Tai mitä olen hevosen kanssa tehnyt.

Lomakkeiden täyttäminen on Roosa-Marian mielestä kaikkein vaikeinta. Yhtään kirjaakaan hän ei koskaan ole saanut luettua. Mutta hevosten kanssa kaikki sujuu. Niin paljon ne kiinnostavat.

– Kun nousen hevosen selkään, mikään asia tai ääni ei häiritse.

Muuten tuntuu siltä, kuin päässä olisi yhtä aikaa auki monta radiokanavaa.

Roosa-Maria kertoo sairaudestaan avoimesti sosiaalisessa mediassa ja kokemusasiantuntijana. Hän on hyväksynyt sairautensa eikä antaisi sitä pois.

– ADHD tekee minusta minut. Se on elämänkumppanini. Jokaisessa liitossa on riitoja, niin tässäkin, mutta on ollut pakko opetella tekemään asiat yhdessä. En voi jättää sitä yksin eikä se minua.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt