Sotalapsi Eilalla, 76, oli kaksi mammaa – palasi Ruotsiin nuorena naisena: ”Papalla vain kyyneleet valuivat” - Hyvä olo - Ilta-Sanomat

Sotalapsi Eilalla, 76, oli kaksi mammaa – palasi Ruotsiin nuorena naisena: ”Papalla vain kyyneleet valuivat”

Valtaosa Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan lähetetyistä sotalapsista on pitänyt yhteyttä kasvattiperheeseensä.

Eila Roviolla on paljon valokuvia sotalapsivuosiltaan. Vuonna 1945 Anna-Lisa-mamma ja Hilding-pappa veivät pikku-Eilan Skåneen tapaamaan papan siskoa.

18.12.2016 15:14

Oululaisen Eila Rovion, 76, kuva-albumi on täynnä kuvia sotalapsiajalta. Kiitos kuuluu Ruotsin mammalle Anna-Lisalle, joka piti kasvattitytön hyvin perillä Ruotsin-kodin tapahtumista kolme vuotta kestäneen sotalapsuuden jälkeenkin – hän lähetti jopa kuvia kodin uusista kalusteista.

Isoimmassa kuvassa pieni Eila on kuvattuna ruotsalaisessa valokuvaamossa ennen paluuta Suomeen. Leninki on soma ja hymy leveä. Ruotsin mamma ja pappa olivat Eilalle hyvin rakkaita ja aika Skarassa onnellista.

Eila Roviota käytettiin valokuvaamossa hieman ennen Suomeen palauttamista. ”Olin Ruotsissa hyvin onnellinen, se näkyy tästä kuvastakin. Ensimmäisissä Suomessa otetuissa kuvissa ilmeeni ja olemukseni olivat aivan erilaiset. Tukkakin roikkui.”

– Muistan vielä sen, kun olin lähdössä Suomeen. Mamma itki, ja minä pompin rappuset alas, kun olin niin iloinen, että pappa oli lähdössä mukaan.

Eila joutui kuitenkin pettymään.

Seuraava muistikuva on Rautlammin meijerin isolta laiturilta heinäkuussa 1947, jossa hän seisoi toisessa ruotsalaisperheessä sotalapsena olleen Senja-siskonsa kanssa katsoen lähestyvää venettä. Veneessä oli Suomen mamma, kuten karjalaisperheissä oli tapana äitiä kutsua:

– Katsoin mammaa niin tarkkaan, että muistan vieläkin, mitä hänellä oli päällään: pusero, jossa oli palloja ja raitoja ja nappirivistö. Hiuspalmikko kiersi päätä, se oli äidin juhlakampaus.

 Ruotsin mamman kirjeet tulivat minulle tärkeiksi vasta kymmenen vuoden iässä ja silloin tuli ikäväkin. Silittelin kirjeitä, kun en kaikkea tekstiä ymmärtänyt.

Kuumana kesäpäivänä, syreenien tuoksuessa Eila ja Senja istuivat veneessä matkalla perheen evakkokotiin:

– Meillä oli kahdeksanhenkinen perhe ja tupa oli niin pieni, että joulukuusikin piti ripustaa kattoon, kun se ei lattialle mahtunut.

– Alku oli vaikeaa. Olin ehtinyt unohtaa suomen kielen.

Pian Eila oppi suomen, mutta ehti unohtaa ruotsin. Ruotsin mamma kirjoitteli Eilalleen koko ajan säännöllisesti. Opettaja käänsi kirjeet tytölle ja auttoi tätä vastaamaan niihin.

– Ruotsin mamman kirjeet tulivat minulle tärkeiksi vasta kymmenen vuoden iässä ja silloin tuli ikäväkin. Silittelin kirjeitä, kun en kaikkea tekstiä ymmärtänyt.

Yhdessä kirjeessä mamma kysyi Eilalta, että onko tällä omaa pyörää.

– Vastasin, että ei meillä ole täällä maantietäkään.

Skånessa pikku-Eila pääsi Anna-Lisa-mamman ja Hilding-papan kanssa tutustumaan papan kalastajaveljeen (vas.). Alakuvassa kahvihetki yhdessä Martinssonien saksalaisen adoptiotytär Katarinan, Anna-Lisan, Hildingin ja Kentin kanssa. Yläkuvassa sotalapsina olleet sisarukset Eila ja Seija Rovio Meeri-siskonsa (oik.) kanssa. Taustalla Niina.

Ensimmäisen kerran Eila matkusti takaisin Ruotsiin vuonna 1964, nuorena naisena.

– Pappa kun tuli vastaan, niin hänellä vain kyyneleet valuivat. On vaikea kuvailla niitä tunteita, joita siinä tilanteessa oli – ne olivat hyvin vahvoja.

Martinssoneilla oli tuolloin pieni adoptoitu kasvattitytär Katarina oman Kent-poikansa lisäksi.Tuon käynnin jälkeen Eila on käynyt Ruotsissa useita kertoja ja Ruotsin perhe on käynyt Eilan luona Oulussa:

– Mamma aina sanoi, että minä olen heidän talossaan kuin kotonani. Hän muisti minua jokaisena syntymäpäivänä ja jouluna, Eila muistelee.

Myös Eilan Suomen mamma tapasi Ruotsin mamman. Kohtaaminen oli tunteikas. Eilan Suomen mamma oli huomannut, että tyttärestä oli tullut sotalapsen erokokemusten myötä rikkinäinen.

– Hän pyysi minulta anteeksi lähettämistä. Sanoin, että vaikka tie on ollut kivinen, on rikkaus, että minulla on kaksi mammaa.

Eila ja Anna-Lisa-mamma juhlivat yhdessä myös mamman 85-vuotissyntymäpäiviä.

Eilan viimeinen matka Ruotsiin oli vuonna 2003. Mamma menehtyi vuonna 2009, Ruotsin pappa oli menehtynyt jo vuonna 1987.

– Viimeiset vuodet kirjoittelimme tiiviisti.

Valtaosa suomalaisista sotalapsista on pitänyt yhteyttä rajantakaiseen kasvattiperheeseensä – ainakin jossain vaiheessa, arvioi sotalapsista väitellyt ja kirjankin kirjoittanut tohtori Pertti Kavén.

– Kasvattivanhemmat ovat jo poissa, mutta ruotsalaisiin sisaruksiin ja muihin perheenjäseniin pidetään yhtä yhteyttä. Hyvin monella yhteydet ovat säilyneet mutta monella ne ovat myös katkenneet vanhempien poismenon jälkeen – arviolta noin puolella, Kavén laskeskelee.

Parhaimmillaan sotalapsiaika on tuonut lapselle ruotsalaisen perheen ja elinikäisiä ystävyyssuhteita. Yhteyttä on pidetty pääosin kirjeitse ja matkoja on tehty molemmin puolin yli vuosikymmenten.

– Esimerkiksi lapsuusajan kesälomia vietettiin paljon Ruotsissa, niin tein itsekin. Lomamatkat vaikuttivat suhteisiin omassa biologisessa perheessä. Aikaa kun meni, niin välit Ruotsin perheeseen vähän väljähtyivät ja muuttuivat molemminpuoliseksi joulukorttien lähettämiseksi, Kavén muistelee.

Sotalapsuutta tutkineelle Pertti Kavénille paluu Suomeen kesäkuussa 1945 oli hänen raskaimpia kokemuksiaan: ”Tunnelma on vakava, kukaan kuvassa ei hymyile. En minä, ei kasvatusisäni Helmer, eikä kasvatusäitini Svea eikä myöskään kasvatussiskoni Siv.”

Kavén itse pitää yhä yhteyttä sisareensa Skövdessä:

– Tämä Ruotsin-siskoni Siv oli minulle kuin isosisko. Valokuvissa hänellä on aina käsi minun kaulallani.

Jos sotalapsiperheeseen ei ole pitänyt yhteyttä, asiaa on tehnyt mieli selvitellä viimeistään siinä vaiheessa kun on jäänyt eläkkeelle.

Tosin niitäkin sotalapsia on, jotka eivät ole pitäneet sijoitusperheeseensä minkäänlaista yhteyttä palautuksen jälkeen.

– Nämä tarinat ovat niin vaihtelevia. Osalle tarve selvitellä sotalapsiaikaa ei nouse koskaan esille.

Kavén itse kiinnostui sotalapsiasioista siksi, että hänen suomalaisessa lapsuuskodissaan asiasta ei koskaan puhuttu.

– Meillä se oli tabu. Palasin sotalapsivuoden jälkeen Ruotsista 3,5-vuotiaana ja olin menettänyt suomen kielen. Huusin, kaipasin ja karkailin kotoa ruotsalaisen mamman ja papan perään.

 Sen ikäinen lapsi ilman muuta kokee lähettämisen hylkäämisenä ja se sotalapsiaika on jättänyt tietyn juurtumattomuuden leiman

Näin jälkikäteen Kavén on ymmärtänyt, että hänen vanhempiensa kyky tajuta pienen lapsen tunne-elämää oli aika heikko.

Sotalapsiajalle on leimallista, että tunnesiteet ovat menneet poikki molemmin puolin. Suomalaiset vanhemmat ovat vieraantuneet ja ruotsalaiset ovat kiintyneet.

– Sen ikäinen lapsi ilman muuta kokee lähettämisen hylkäämisenä ja se sotalapsiaika on jättänyt tietyn juurtumattomuuden leiman, Kavén kuvailee.

Se, että kotona asiasta ei puhuttu, ajoi Kavénin tutkimaan asiaa laajemmassa mittakaavassa.

– Tätä puhumattomuutta olen paikannut puhumalla muiden sotalasten kanssa. Olen halunnut myös riittävän tiedollisen pohjan, jotta saatoin muodostaa käsityksen koko operaatiosta.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?