6 kertomusta ahdistavasta ystävyydestä: ”Ehdotti deitilleni suoraan, että tämä lähtisi hänen mukaansa”

Joskus ystävyys ahdistaa. Asiantuntijan mukaan joskus voi olla syytä miettiä, kannattaako ystävyyssuhdetta jatkaa.

29.5.2016 9:11

Ilta-Sanomien lukijat kertovat, millaista on huono ystävyys.

Viimeinen pisara oli deitin vokottelu

Jussi, 38: ”Lapsuuden kaveripiiriini kuului mies, joka oli melkoinen egoisti ja hyvin säästäväinen omien rahojensa suhteen: hän ei esimerkiksi halunnut tarjota kierrosta omalla vuorollaan. Hän myös saattoi sanoa kavereillemme törkeyksiä, mutta piti niitä itse vain vitseinä.

Järjestimme usein tapaamisia kavereiden kesken. Ne olivat vapautuneita, kun mies ei ollut paikalla, mutta jotenkin vaikeita, kun hän oli läsnä.

 Vähitellen huomasin, että kaikki muut olivat lähteneet ja olin hänen ainut ystävänsä.

Aluksi kaveriporukkamme naiset alkoivat jättäytyä pois seurasta, sillä mies etsi aina helppoa seksiä, ja se ärsytti naisia. Sekin saattoi tietysti ärsyttää, että hänellä oli kirja, johon hän kirjoitti kaikki seksikokemuksensa nimellä ja tähdillä. Ja jos hänellä ei ollut ketään, jota iskeä, hän alkoi haastaa riitaa. Se karkotti kaveripiirin miehet.

Vähitellen huomasin, että kaikki muut olivat lähteneet ja olin hänen ainut ystävänsä. Minulla on pitkä pinna, mutta ärsytti, sillä hän laski aina kaikki tarjoamansa kahvit ja kaljat, mutta ei koskaan minun tarjoamiani.

Sitten tuli hetki, jolloin minunkin pinnani katkesi. Minulla oli treffiseuraa toisesta kaupungista. Olimme menossa juhliin, ja kaverini leikkimielellä varoittivat, että koska tämä egoistikaverimme on niin kilpailuhenkinen, hän aivan varmasti yrittää viedä treffiseurani minulta. Sanoin, että höpöhöpö.

Vaan niin kuitenkin kävi! Hän teki itseään tykö naisen luo koko illan, ja viimein yökerhossa ehdotti deitilleni suoraan, että tämä lähtisi hänen mukaansa. Siihen loppui ystävyys, enkä kuunnellut kaverini selityksiä. Hän ei muuten kertaakaan pyytänyt anteeksi.”

Ystävä muisti vain, kun tarvitsi apua

Anneli, 29: ”Ystävystyin pari vuotta sitten mukavan, mutta vähän matalamielisen miehen kanssa. Jostain syystä hänen rassukkamaisuutensa vetosi minuun ja koin, että minun täytyisi auttaa häntä, koska minulla oli osaamista, jota hänellä taas ei ollut.

Vähitellen suhteemme alkoi kääntyä siihen suuntaan, että hän otti minuun yhteyttä kun hän tarvitsi apua. Tai sitten hän saattoi laittaa minulle viestin, että ehdinkö kahville, sillä hän tarvitsee piristystä. Siinä vaiheessa hälytyskellon olisi kai pitänyt soida.

Aluksi piristyin itsekin ihan vain siitä, että sain aina piristettyä häntä. Sitten aloin havahtua siihen, että tapaamisemme lähtivät aina hänen tarpeistaan. Minä ammensin iloa ja luottamusta häneen, mutta sille kävi kuten kaivoon kannetulle vedelle: hän oli pian yhtä musta kuin aikaisemminkin.

Ja ehdotti jälleen näkemistä, ja toistimme saman kuvion uudestaan. Parhaimmillaan useamman kerran viikossa.

 Koin, että minun velvollisuuteni oli piristää häntä. Ja hänkin koki niin.

Vähitellen huomasin, että olin tapaamisten jälkeen uupunut. Vähän asiaa mietittyäni ymmärsin, että jostain syystä hän vetosi velvollisuudentuntooni: koin, että minun velvollisuuteni oli piristää häntä. Ja hänkin koki niin. Ja sain tyydytystä siitä, että sain täytettyä velvollisuuteni.

Mutta toimin samalla sekä itseäni että häntä vastaan: minä väsyin, ja koska olin hänen tukipylväänsä, hänen ei tarvinnut ottaa vastuuta siitä, että tekisi itse itsensä iloiseksi.

Suhteen epätasapainosta huolimatta meillä on ollut hyvin suorat välit, ja hän tietää, että harrastan itsetutkiskelua. Kerroin havaintoni hänelle, ja ehdotin, että emme juuri tapaisi.

Tuosta tilanteesta on nyt puoli vuotta. Olemme tavanneet pari kertaa, ja olen huomannut, että lipsun hyvin helposti ammentamaan häneen itsestäni – jos en pidä varaani.”

Yksipuolista vaivannäköä

Kalle, 45: ”Olen huomannut joutuvani usein ystävyyssuhteissani tilanteeseen, jossa minä olen se, joka ottaa yhteyttä. Järjestän yhteisiä tapahtumia ja olen oikeastaan yksipuolisesti se, joka piipahtaa kyläilemässä. Tuntuu, että jos en tekisi niin, saisin odotella pitkiä aikoja, että joku ystävistäni näkisi sen vaivan, että ottaisi yhteyttä. Ymmärrän, että ystäväni ovat parisuhteissa ja heillä on lapsia, mutta toisaalta ystävyyssuhteessa toivoisin, että punnukset menisivät tasan.

Tilanne on nyt edennyt oikeastaan siihen pisteeseen, että en enää ota yhteyttä niihin ihmisiin, joiden kanssa ei tunnu, että vaivannäkö menisi tasan.”

Valehtelu oli liikaa

Jaakko, 36: ”Meditaatioryhmäni kautta tutustuin ikäiseeni kaveriin, joka lyöttäytyi seuraani myös muualla. Aluksi hän olikin mukava, mutta pian havahduin siihen, että hän puhui aina ongelmistaan.

Huomasin myös, että hän käytti ryhmäämme henkilökohtaisten ongelmiensa purkupaikkana eikä ollut edes kiinnostunut parantamaan elämäänsä meditaation avulla.

Hän otti minuun jatkuvasti yhteyttä ja kysyi, voisimmeko keskustella. Pitkin hampain suostuin.

Ystäväni, joille kerroin tilanteesta, sanoivat, että minun täytyy kerätä rohkeuteni ja käskeä häntä poistumaan elämästäni. Se oli hämmentävää, koska omien rajojen vetäminen tällaisissa asioissa on minulle vaikeaa.

 Minua ärsytti niin paljon, että löin häntä.

Käänteentekevä hetki tuli päivänä, jolloin olin valmistautunut katsomaan televisiosta odottamani elokuvan. Tämä kaveri soitti ja kysyi, voisimmeko puhua. Sanoin, että ei onnistu, kun olen kiireinen. Jotenkin siinä kävi niin, että hän tuli joka tapauksessa. Kuuntelin häntä ja katsoin kelloa. Viimein ohjasin hänet ovelle ja hän vain puhui ja puhui. En nähnyt elokuvaa alusta alkaen. Muutenkin elämys meni pilalle siinä, että sätin itseäni siitä, etten osannut sanoa hänelle ei. Päätin kovettaa itseni.

Meditaatioryhmän tapaamisissa tyyppi kertoi aina, että aikoo muuttaa elämänsä ja jättää esimerkiksi huumeiden viihdekäytön. Tiesin, että hän käytti, vaikka hän yritti salata tilanteen. Uutenavuotena hän oli kutsunut itsensä minun ja tyttökaverini seuraan kaverinsa kanssa. Tiesin, että heillä oli jotain, mutta se paketti oli tällä toisella kaverilla, joka oli jo lähtenyt toisiin bileisiin. Niinpä hän sanoi, että taitaakin mennä sen kaverin luo. Minua ärsytti siinä vaiheessa jo niin paljon, että löin häntä ja syytin valehtelusta.

En ole sen koommin ollut tekemisissä hänen kanssaan.”

Eronnut teki ystävästään ”varamiehen”

Leena, 42: ”Olen ollut lapsuudenystäväni tukena hänen avioeronsa jälkeen, ja hänkin oli suuri apu minulle sen jälkeen kun muutin erilleen avopuolisostani pari vuotta hänen eronsa jälkeen. Jossain vaiheessa huomasin, että siinä missä itse olin parissa vuodessani käsitellyt eroni ja jatkanut matkaa, hän oli vielä samassa pisteessä viiden vuoden jälkeen: suremassa itseään sykkyrään. Ei siinä mitään, ihmisillä on erilaisia käsittelytapoja ja -aikoja.

Sitten asiat menivät siihen pisteeseen, pitkän tauon jälkeen, että ystäväni otti minut päiväohjelmaansa. Hän soitti minulle aina töiden jälkeen ja kertoi päivän kuulumiset ja lapsiensa kuulumiset ja liki työkavereiden eväistä lähtien. Aluksi se oli mukavaakin. Sitten ”varamiehenä” olo alkoi ahdistaa ja lakkasin itse kertomasta hänelle omia asioitani. Tuntui että hän uteli liikaa ja halusi elää kauttani. Enkä ollut niin yksityiskohtaisen kiinnostunut hänen elämästään.

 Karkasin treeneihin ja istuin pukuhuoneen penkillä ja odotin, että kello tulisi lähemmäksi nukkuma-aikaa.

Tilanne kulminoitui siihen, että hän tuli käymään luonani. Se oli hirvittävä viikonloppu. Hän käyttäytyi kuin äitinsä luokse tuleva lapsi, passuutti ja maksatutti ruokansa ja jätti pyyhkeitään lojumaan. Itse karkasin treeneihin ja istuin pukuhuoneen penkillä ja odotin, että kello tulisi lähemmäksi nukkuma-aikaa. Onneksi olimme molemmat yhtä sokissa odotuksiemme kohtaamattomuudesta. Se helpotti vierailunjälkeistä yhteydenottoa, jossa sanoin, että minusta olemme kasvaneet niin erilaisiksi ihmisiksi, että en pysty enää olemaan häneen yhteydessä. Hän oli samaa mieltä, vaikka hänellä olikin viikonlopun mönkään menemisestä luonnollisesti omat näkemyksensä. Toivotimme toisillemme hyvää jatkoa.

Kaikenlainen yhteydenpito loppui kertaheitolla.”

Tapaaminen vie voimat

Tiina, 24: ”Eräs kaverini ottaa yhteyttä vain silloin, kun hän tarvitsee apua. Yleensä henkistä, sillä hänen mielestään olemme erittäin hyvä ystävykset ja osaan aina auttaa häntä. Onneksi hän tulee paljolti toimeen omillaan ja ottaa minuun yhteyttä vain pari kertaa vuodessa. Olen aina aivan jär-kyt-tä-vän väsynyt sen jälkeen, kun olemme tavanneet. Aluksi pidin tätä normaalina, puhuimme kuitenkin toisinaan raskaistakin asioista.

Kerran raahauduin kahvitreffeiltä kotiin ja menin suorilta sänkyyn makaamaan, ja sain pian kaveriltani viestin, että hänestä tuntuu paljon paremmalta tapaamisemme jälkeen – oikein oli virtaa kinttaassa. Silloin poikakaverini sanoi, että jos en kehtaa suoraan sanoa, hän keksii minulle tekosyitä, ettei minun tarvitsisi tavata kaveriani.”

Asiantuntija: Vaakakuppien pitäisi olla tasapainossa

On tavallista, että ystävyyssuhteessa antajan ja saajan roolit vaihtelevat, mutta tasapainoisessa ystävyydessä vaakakupit ovat pidemmän päälle tasapainossa.

Yksi epätasapainoisen ihmissuhteen selvistä merkeistä on se, että toinen kokee haluttomuutta tavata, vaikka toinen ystävistä mielellään tapaisikin.

– Toinen epätasapainoisen ystävyyssuhteen hälytysmerkki on se, että toinen kokee olevansa väsynyt tapaamisten jälkeen. Hän antaa tapaamisissa niin paljon, että uupuu ja saattaa tulla vähän alakuloiseksikin, näkee helsinkiläinen psykiatrian erikoislääkäri ja psykoterapeutti Lena Heiskanen.

 Ystävyyden lopettaminen on suuri päätös. Vaatii rohkeutta ja vahvuutta todeta, että tämä ihmissuhde ei toimi.

Kolmas epätasapainon mittari on se, kuinka luontevalta ja luonnolliselta ystävyys tuntuu. Velvollisuudentunto ei toimi ystävyydessä.

– Jos ystävyyssuhteessa täytyy yrittää väkisin, se ei kuulosta oikealta. Siitä ei varmasti nauti kukaan.

OMAN ystävyyssuhteen arvioinnissa paras arviointityökalu on oma tunne, sillä jokainen on oman itsensä paras puntari:

– Kyllä se aina itsestä lähtee. Ulkopuolisen on vaikea mennä väliin sanomaan, että tuo teidän suhteenne ei toimi, Heiskanen sanoo.

Silloin kun ystävyyssuhde on epätasapainossa, tilannetta ei välttämättä ole helppo myöntää. Ja vielä vähän vaikeampaa on alkaa muuttaa tilannetta. On helpompi ajatella, että kyllä tämä tästä, tai ehkä syyttää mielessään ystävyyden toista osapuolta hänen käyttäytymisestään.

Joskus ystävyyssuhteen saa oikeille raiteille keskustelemalla.

– Ei ole helppoa todeta ääneen, että oletko huomannut, että meillä ei nyt oikein synkkaa, Heiskanen toteaa.

Joskus on parempi lopettaa ystävyys siihen.

– Ystävyyden lopettaminen on suuri päätös. Vaatii rohkeutta ja vahvuutta todeta, että tämä ihmissuhde ei toimi. Siinä on kyse itsen ja omien tunteiden kunnioituksesta.

Vaikka ystävyyssuhteen loppu voi tuntua dramaattiselta, valtaosa elämän ihmissuhteista on sellaisia, että ne päättyvät jossain vaiheessa. Ja se on ihan tavallista elämän kiertokulkua:

– Ystävyys ei kanna kaikkien kanssa lopun elämää. Ihmissuhteet katkeavat ja tilalle tulee uusia, Heiskanen lohduttaa.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?