Hyvä olo

Suomalainen näkövammainen on Saksassa ihmettelyn aihe – ”Minua pidetään kahdeksantena ihmeenä”

Julkaistu:

Tien raivaaja
Syntymästään saakka sokea Jonna Mononen ei suostu näkövammaisille asetettuun muottiin. Hän kirjoitti tippukiviluolaan sijoittuvan kauhutrillerin, jonka avulla hän haluaa muistuttaa, että näkövammaisista on vaikka mihin.
”Ethän sinä voi mitään kirjoja kirjoittaa, sinähän olet sokea!”

Lause on viiltävän tuttu Jonna Monoselle, joka on ollut syntymästään saakka sokea. Jos hän olisi antanut epäilijöiden latistaa kirjoittamisen innon, hän saattaisi tehdä uraa näkövammaisille useasti osoitetuissa töissä, kuten harjansidonnassa tai hierontahommissa.

Siihen hän ei suostunut, ja tässä ollaan: 37-vuotias Mononen debytoi esikoiskirjailijana kauhutrillerillään Hiljaa pimeässä (Nordbooks). Kirja julkaistaan marraskuun alussa.

Mononen pyrkii kirjoittamaan tekstiä, joka ei huuda: ”tämä on näkövammaisen kirjoittamaa”.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Luen aivan hirveästi ja imen kirjallisuudesta visuaalista ilmaisutaitoa. Minun täytyy opetella ulkoa, miltä mikäkin näyttää. Jos olen vaikka jostain väristä epävarma, kysyn kultsultani, Mononen kertoo.

”Kultsu” on Monosen saksalainen arkkitehti-avomies Christian, jonka kanssa kirjailija on asunut Saksassa nelisen vuotta. Ammattinsa vuoksi Christian on hyvä apu kertomaan esimerkiksi, miltä jokin rakennus ympäristöineen näyttää.


Mononen on visuaalisuuden suhteen ovela. Esikoiskirjan päätapahtumat sijoittuvat tippukiviluolaan, johon kymmenen ihmistä jää loukkuun.

Pimeässä luolassa näkevät ihmiset joutuvat selviämään ilman näköhavaintoja ja he joutuvat turvautumaan vahvemmin sokeille tärkeisiin kuulo-, tunto- ja hajuaistiin.

– Ihmiset tunnistavat hajuaistin avulla, missä menee esimerkiksi teinityttö, jolla on vaniljantuoksuista hajuvettä. Ja äänet ovat tärkeitä, kun luolassa kaikuu ja kuuluu veden ja vyörymien ääniä, Mononen kertoo.

Kirjaa varten Mononen vieraili tippukiviluolassa.

– En olisi voinut kuvitellakaan, millaista siellä on: kosteaa, tunkkaista, kylmää ja pimeää. Siellä on kielekkeitä katossa, joihin voi raapia itsensä sekä portaikkoja, joihin voi kompastua. Vaikka pystynkin kävelemään pimeässä, sekoaisin siellä itsekin.

Suomessa näkövammaisia ei eristetä

Kirjailijan ura on ollut Monosen haave lapsesta saakka. Kirjoittamisen taustalla on myös halu tuoda Suomen vammaisratkaisuja esiin.

– Toivon, että kirjani käännettäisiin mahdollisimman usealle kielelle, jotta pääsisin samalla kertomaan, miten hyvin näkövammaisten asiat ovat Suomessa. Täällä on hyvää ensinnäkin se, että näkövammaiset menevät tavallisiin kouluihin eikä heitä eristetä muista siinä vaiheessa, kun sosiaalistuminen alkaa. Suomessa sokeilla on myös henkilökohtaisen avustajan mahdollisuus sekä erittäin hyvä näkövammaisten Celia-kirjasto, Mononen luettelee.

 

”Saksassa, niin kuin monessa muussakin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa on vallallaan ”pappa betalar” -ajattelumalli. Ajatellaan, että omaiset huolehtivat näkövammaisista.”

Toisin ovat asiat hänen nykyisessä kotimaassaan Saksassa.

– Saksassa, niin kuin monessa muussakin eurooppalaisessa hyvinvointivaltiossa on vallalla ”pappa betalar” -ajattelumalli. Ajatellaan, että omaiset huolehtivat näkövammaisista. Sokeat eristetään omiin kouluihin alaluokista yliopistoihin saakka, Mononen lataa ärsyyntyneenä.

Hänen mukaansa näkövammaiset ripustautuvat helposti muiden apuun, aivan turhaan.

– Minuakin pidetään Saksassa suurin piirtein kahdeksantena ihmeenä, kun käyn yksin ostoksilla. Kun olen saanut laitettua tavarat kassiin, myyjä kyselee, milloin minua tullaan hakemaan. Miksi ihmeessä minut pitäisi hakea, minullahan on opaskoira! Mononen ihmettelee ja silittää labradorinnoutajaansa Ikeä, joka on pysynyt emäntänsä rinnalla jo viisi vuotta.

Ei Suomessakaan täydellistä ole. Monosta korpeaa erityisesti sokeiden kohtelu työelämässä.

– Suomessa on näitä iki-ihania määräaikaisia työsuhteita ja palkkatukia. Heikki voi kertoa näistä kauhutarinoita, Mononen sanoo ja osoittaa vastapäätä istuvaa ystäväänsä Heikki Pokkia.


Näkövammainen Pokki on koulutukseltaan sosionomi-AMK. Yhdeksän vuotta valmistumisensa jälkeen hän on sai kesällä ensimmäistä kertaa töitä, josta hänelle maksetaan ”oikeaa” palkkaa, josta työnantajakaan ei saa mitään erityiskorvauksia. Pokki luennoi näkövammaisuudesta Kouvolan aikuiskoulutuskeskuksessa.

– Kaikki aiemmat työni ovat olleet palkkatuettuja. Tuen ideahan alun perin oli se, että työntekijä tulee aikanaan työllistymään oikeaan työsuhteeseen. Näin lama-aikana on ikään kuin tehty hyväksytyksi se, että työntekijää käytetään vain se palkkatukikausi, ja sitten hän on pellolla, Pokki valittelee.

 

”Meissä näkövammaisissa olisi paljon potentiaalia, me emme ole mitään yhteiskunnan hylkytavaraa.”

Täyttä hyväksikäyttöä, tuhahtaa Mononen.

– Meissä näkövammaisissa olisi paljon potentiaalia, me emme ole mitään yhteiskunnan hylkytavaraa, hän sanoo.

– Nykyteknologia on niin kehittynyttä, se mahdollistaa vaikka mitä. On olemassa sokeita juristeja, on matikkaneroja, jotka työskentelevät tietokoneohjelmoijina. Sokeat voisivat olla hyviä myös esimerkiksi psykiatreina, sillä olemme hyviä kuuntelijoita.

”Ulos lokerosta”

Seuraavaksi Mononen aikoo työstää uusiksi kirjan, josta hän teki version jo parikymppisenä. Sairaalamaailmaan sijoittuva trilleri on Monosen vammaispoliittinen kannanotto: menestyvästä neurokirurgista tulee sokeutumisen jälkeen yhteiskunnan hylkiö.

Monosella on kehitteillä myös oma nimikkotuoksu.

– Olen ollut yhteyksissä suomalaiseen parfymööriin Max Perttulaan, joka olisi innokas kehittämään nimikkotuoksuni. Siitä tulisi tumma ja hiukan pelottavakin hajuvesi, ikään kuin tuoksuva trilleri, 900 hajuvettä omistava Mononen kuvaa.

Aktiivinen Mononen sanoo, että hän haluaa esimerkillään näyttää, että näkövammaisista on vaikka mihin.

– Minulle voitto on se, että edes yksi ihminen tulee ulos vammaisille asetetusta lokerosta, hän sanoo.