Betonilähiön viereisessä joenmutkassa on Vantaalla kasa ruostuvaa metallia, jonka paikalla ollut rakennelma piti ihmiset leivän reunassa kiinni puoli vuosituhatta - HS-Vantaa - Ilta-Sanomat

Betonilähiön viereisessä joenmutkassa on Vantaalla kasa ruostuvaa metallia, jonka paikalla ollut rakennelma piti ihmiset leivän reunassa kiinni puoli vuosituhatta

Hanabölen Myllykosken maisemaa 1900-luvun alussa. Etualalla on 1890-luvulla rakennettu pato siltoineen, sillan vasemmalla puolella joen rannassa 1853-54 rakennettu mylly alkuperäisessä muodossaan. Padolta myllylle johtaa vesiränni. Sillan pielessä tien varressa on vanha myllärin talo. Taustalla näkyvä suuri rakennus on Havukoskentilan navetta.

Julkaistu: 16.5. 14:36

Ennen kuin vantaalaiset saivat jauhoja kaupoista, kolisi 500 vuoden ajan joen varressa henkireiäksi muodostunut mylly. Sen pahin vastustaja oli kevät.

Vuonna 1953 Keravanjoella vanhalla Hanabölen myllyllä oli säpinää. Komea Tapio Rautavaara, Siiri Angerkoski ja Anneli Sauli filmasivat tukkilaiselokuvaa Me tulemme taas.

Näitä kuvauksia katsoivat vastarannalla Rekolan koulun luokkaretkeläiset. Yksi koululaisista oli tuolloin ekaluokkalainen Pia Helminen. Hän muistaa, kuinka oli kaunis kevätpäivä ja jalassa olivat polvisukat ensimmäistä kertaa sinä keväänä.

”Oli siis vähintään 12 astetta, koska se oli äidin raja polvisukille”, sanoo Helminen ja hymyilee.

Myllyllä kuvattiin juuri kohtausta, jossa tukkijätkät kulkivat kepit olkapäillä. Myöhemmin Helminen näki elokuvasta, että kyse oli kohtauksesta, jossa laulettiin laulu Me tulemme taas.

”Oli se jännää pennuille. Söimme eväitä, ja jotkut pojat kävivät uimassakin.”

Tapio Rautavaara lauloi elokuvassa laulun Vanhan myllyn taru, jossa sanotaan: Niin paljon mylly siitä haastaa vois mi veden myötä häipynyt on pois.

Hanabölen myllyn kohdalla sanat pitävät todella paikkansa. Vuonna 1953 mylly oli jo elämänsä ehtoopuolella, viimeiset viljat siellä oli jauhettu neljä vuotta aiemmin. Mutta aikoinaan mylly oli ollut kylän tärkeimpiä paikkoja.

Hanabölen koskessa paikassa, joka tunnetaan nimellä Myllykoski, on ollut mylly jo 1500-luvulla. Satu Frondelius ja Ulla Teräs tosin arvelevat kirjoittamassaan Mylly kylän keskellä -kirjassa, että paikalla on ollut mylly jo tuotakin aiemmin, siitä ei vain ole säilynyt kirjallisia todisteita.

Hanabölen myllyn paikka oli nimittäin erinomainen. Siellä voitiin jauhaa viljaa ympärivuotisesti, toisin kuin monissa muissa myllyissä, joissa vettä oli tarpeeksi jauhatukseen vain keväisin ja syksyisin.

Suoja, jossa myllynosia säilytetään on töhritty kauttaaltaan. Paikka on suosittu nuorison kokoontumispaikka.

Kyläläiset omistivat Hanabölen myllyn lähes koko sen olemassaolon ajan. Eräs poikkeusaika oli 1600-luvulla, kun koko yksityinen myllytoiminta oli vastatuulessa. Silloin valtio eli kruunu kielsi rahvaalta kotitarvemyllyjen käytön. Tavoitteena oli jauhatusmonopoli ja motiivina raha.Kruunun myllyjä kutsuttiin tullimyllyiksi maksettavan veron eli tullin vuoksi.

Hanabölen mylly oli onnekas ja sai jatkaa toimintaansa, koska se oli liian kaukana lähimmästä tullimyllystä. Se maksoi veronsa läänitysherralle ja sitoutui jauhamaan vain kyläläisten omaa viljaa. 1600-luvun lopussa mylly palautui takaisin kyläläisten yhteisomistukseen.

Myllyn lähellä ei ollut 1600-luvulla muita rakennuksia tai asutusta, sillä kyläläiset kävivät myllyllä vain jauhattamassa viljansa. Tämä muuttui vuonna 1740, kun myllyn yhteyteen rakennettiin saha. Saha työllisti suuren joukon ihmisiä, ja heille tarvittiin asuntoja. Viereiselle mäelle rakennettu asuinalue sai nimen Sahamäki.

Saharakennukselle ei ollut virallista lupaa, mutta se ei estänyt omistajia rakentamasta sitä. Asiasta käytiin myöhemmin käräjillä, mutta Hanabölen saha sai jäädä.

Ympärivuotinen sahatoiminta vaati veden virtauksen säätelyä, joten jokeen rakennettiin pato. Samalla padon päälle rakennettiin silta.

Vantaan kaupunki kokosi jäljelle jääneet myllykoneiston osat suojaan 2000-luvun alussa. Suoja on rakennettu vanhan myllyn paikalle.

Toisen kerran myllyn omistusoikeus siirtyi pois kyläläisiltä heidän omasta tahdostaan vuonna 1809. Uusi omistaja, kruununnimismies, palkkasi Johan Lindgren -nimisen miehen mylläriksi.

Lindgren osti maata alueelta ja muodosti myllyn lähelle uuden tilan, jonka nimeksi tuli Storgårds hemman. Hieman myöhemmin tätä tilaa alettiin kutsua Havukoskeksi.

Noin 30 vuotta myöhemmin mylly siirtyi taas kyläläisten omistukseen, eikä sitä enää annettu muille. Kaikille Hanabölen kylän tilallisille tuli osuus myllystä tilan koon perusteella. Kyläläiset vuokrasivat myllyä ja sahaa muille vaihtelevalla menestyksellä.

Yksi hyvistä vuokraajista oli Hakunilan kartanon omistaja Anders Lorenz Munsterhjelm. Hän teki monia suuria muutoksia myllyllä ja sahalla 1800-luvun puolivälissä. Hän purki vanhan myllyn ja rakennutti sen paikalle uuden paremman ratasmyllyn, jossa oli tukeva graniittiperustus. Näitä lohkokiviharkkojen jäänteitä voi edelleen löytää myllyn vanhalta paikalta.

1800-luvun loppu ei ollut hyvää aikaa sahalle tai myllylle. Kevätjäät veivät 1890-luvulla padon ja sen päällä olleen sillan mennessään. Ne rakennettiin uudestaan vuonna 1895, ja samalla niiden paikka siirtyi hieman pohjoisemmaksi.

Sitten paloi saha. Uusi saha rakennettiin vasta 1920-luvulla, ja se oli toiminnassa 1940-luvulle asti.

Toisen uudistajan, Ernst Söderlingin, ansiosta kylään saatiin sähkövalo vuonna 1919. Myllyssä otettiin käyttöön sähkögeneraattori ja se toi myllyturbiinin pyörittämänä valoa kylän taloille – ainakin silloin, kun mylly oli toiminnassa. Valoa nimittäin tuli vain, jos mylly pyöri. Toisaalta, jos myllyssä oli viljan jauhamisen vuoksi täysi kuormitus, pyöri generaattori hitaammin. Tällöin taloissa jouduttiin puuhailemaan tunnelmavalaistuksessa.

Valoa saatiin tasaisemmin vuodesta 1922 alkaen, jolloin Hanabölen kylä liittyi yleiseen sähköverkkoon.

Viimeisen kerran myllyä modernisoitiin vuonna 1934. Vuokraaja Carl Carlsson asensi myllyyn modernin vehnämyllylaitteiston. Laitteisto oli niin korkea, että koko myllyrakennusta piti korottaa.

Oli hyvä, että myllyä modernisoitiin, sillä edessä olivat kiireiset ajat. Sota-aikana vuonna 1945 mylly toimi ympäri vuorokauden.

Hanabölessä työskenteli kolme mylläriä vuoroissa. Parhaimmillaan laskettiin myllyn edustalla olleen 32 hevosta viljakuormineen ja ajureineen odottamassa vuoroaan. Lähistöllä oli Nummelinin kauppa, josta odottelijat saattoivat ostaa makkaraa, limonadia ja pullaa.

Myllyn kulta-aika päättyi kuitenkin äkisti. Sodan päätyttyä yhteiskunta muuttui nopeasti. Tavarat alettiin ostaa valmiina kaupasta, eikä myllylle enää ollut käyttöä. Vuonna 1949 Carlssonin vuokrasopimus päättyi, eikä halukasta jatkajaa löytynyt. Vehnämyllylaitteisto myytiin ja mylly jäi toimettomaksi.

Vuonna 1953 mylly pääsi hetkeksi uusiokäyttöön, kun siellä kuvattiin tämän jutun alussa mainittu elokuva.

Jokakeväinen jäiden lähtö oli aikoinaan jännitysnäytelmä myllyllä. Pysyisikö pato paikoillaan? Aikalaismuistelmien mukaan jäät lähtivät irti sellaisella ryminällä, että se kuului kylän joka taloon asti.

Jäiden aiheuttamia vahinkoja yritettiin estää monin tavoin. Talvella patoluukkujen eteen sahattiin aukko, jotta patoluukut eivät olisi jäätyneet kiinni. Jäitä myös rikottiin pienemmiksi, ja jäälauttoja sidottiin rantoihin kiinni.

1930-luvulla jokeen rakennettiin betoninen jääeste. Sen tarkoitus oli pitää jäämassa niin kauan paikoillaan, että se ehtisi pehmetä, eikä se enää vahingoittaisi patoa. Betoniesteen jäänteet voi yhä vielä nähdä keskellä jokea.

Kun myllyn käyttö loppui, jäivät silta ja pato omilleen. Rekolalainen Gunnar Westerling, 94, muistaa, kuinka vuoden 1956 keväällä jäät iskivät siltaan, jonka keskituki murtui.

”Kävimme kavereiden kanssa katsomassa sitä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä kosken voimaa.”

Silta alkoi roikkua, ja lopulta jäät veivät koko sillan. Sillasta on nyt jäljellä joen pohjassa oleva rautatanko ja päädyt, jotka voi nähdä sen päälle rakennetun kävelysillan alla. Nyt paikalla oleva kävelysilta rakennettiin 2000-luvun alussa.

Kävelysilta on rakennettu vanhan sillan raunioiden päälle.

Hanabölen sahan ja myllyn alue on nykyisin suojeltu muinaismuistolailla, mutta vielä 1980-luvulla myllyn alueesta ei suuremmin välitetty. Huonossa kunnossa olleen myllyn purki Rekolan vapaapalokunta vuonna 1980.

”Ei myllyn purku herättänyt sen kummempia tunteita. Se oli vanha ja rapistunut, eikä sitä käytetty enää”, muistelee Westerling.

Myllärin asuinrakennus säilyi asumiskäytössä 1980-luvun jälkipuoliskolle asti, mutta maaliskuussa 1988 se tuhoutui tulipalossa. Muutamia myllykoneiston osia on säilynyt, ja niitä voi käydä katsomassa myllyn paikalle rakennetussa myllykatoksessa.

Jutussa on käytetty lähteenä Vantaan kaupungin julkaisua: Mylly kylän keskellä - Hanabölen kylän myllyn ja sahan historia. Tekijät: Satu Frondelius ja Ulla Teräs.

Lisää aiheesta

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?