Myyrmäen keskustassa kävellään kivikautisten hautojen yllä: Hautaaminen on muuttunut hämmästyttävän vähän tuhansien vuosien aikana

Julkaistu:

Kivikasaan, puuhun tai maahan. Hautaustavat ovat vaihdelleet, mutta asian ydin pysyy. Edesmennyttä halutaan kunnioittaa hautausrituaaleilla.


Vainaja puetaan siistiin asuun. Mukaan saatetaan laittaa jokin muistoesine. Sitten hänet lasketaan maahan kaivettuun kuoppaan ja päälle laitetaan maata.

Kuulostaako tutulta? Näin haudattiin kivikauden ihminen. Hautaustavat Suomessa ovat muuttuneet hämmästyttävän vähän tuhansien vuosien aikana. Hautausrituaalien avulla ihminen on aina osoittanut kunnioitustaan kuolleita ja kuolemaa kohtaan.

”Kivikauden ihmisen hautaustapa on tosiaan todella tutun kuuloinen. Ihmisiä haudattiin maakuoppaan jo 100 000 vuotta sitten”, sanoo kivikautisista hautaustavoista väitellyt tutkijatohtori Marja Ahola.

Vanhimmat Suomesta löydetyt haudat ovat kivikaudelta 8 800–1 500 ennen ajanlaskun alkua. Kun kivikauden ihminen kuoli, ruumis saatettiin sitoa tiukaksi paketiksi punamullalla maalattuun nahkaan tai tuoheen, jonka jälkeen hänet haudattiin maakuoppaan.

Näitä punamultahautoja on löydetty muun muassa Vantaalta Myyrmäen keskustasta, Jönsaksen alueelta.

”Kallio, jota kohti vainajat oli haudattu on yhä Paalukylänpuistossa olemassa”, kertoo Ahola.


Ahola arvelee, että vainajat oli haudattu kallion suuntaan, koska kalliota on pidetty pyhänä tai tärkeänä.

”Kivikaudella myös esineitä tai asioita saatettiin pitää elävinä. Silloin on voitu uskoa, että kalliolla on sielu.”

Aholan mukaan kalliossa on saatettu myös uskoa asuneen henkiolentoja.

”Tai se on ollut portti tuonpuoleiseen.”

Vaikka suurin osa kivikauden ihmisistä on haudattu maahan, on Aholan mukaan käytössä saattanut olla muita hautaustapoja. Ihmisiä on voitu jättää maan pinnalle tai nostaa ”ilmahautaan” puuhun, ja villieläimet ja linnut ovat hoitaneet loput.

”Meistä se voi tuntua makaaberilta, mutta ihminen oli silloin yhtä luonnon kanssa. He saattoivat ajatella, että kuollessaan ihminen palaa takaisin luontoon”, Ahola sanoo.

Käytössä on saattanut olla myös polttohautaus, siitä merkkinä ovat nuotiosta löytyneet luut.

”Osa tutkijoista on sitä mieltä, että kyseessä on voinut olla myös kannibalismi.”

Varmaa on, että pronssikaudella ja rautakauden alkupuolella vainajia alettiin polttohaudata. Sitä, miksi ihmisiä alettiin polttohaudata ei tiedetä. Ahola arvelee, että kyseessä on ollut muutos uskonnossa.

Rautakautinen tapa on jälleen yleistynyt, sillä nykyisin suurissa kaupungeissa suurin osa vainajista poltetaan krematorioissa. Helsingissä vainajista poltetaan yli 85 prosenttia, Espoossa lähes 82 prosenttia ja Vantaalla 74.



Ennen rautakautta, pronssikaudella 1 500–500 ennen ajanlaskun alkua vainajien hautaamisessa tapahtui muutos. Enää heitä ei haudattu maan alle vaan päälle. Vainajien päälle kasattiin kiviröykkiöitä. Kiviröykkiöihin saatettiin haudata vainajien ruumis tai polttohautauksen jäänteet. Näitä hautoja kutsutaan hiidenkiukaiksi. Yksi tällainen röykkiöhauta sijaitsee Helsingissä Herttoniemenrannan Sorsavuorenpuistossa. Paikka on Aholan mukaan hyvin tyypillinen hautapaikka.

”Hiidenkiukaat sijoitettiin usein näyttäville paikoille veden läheisyyteen.”

Espoosta löytyy Hiidenkiukaantie, jonka varrella olevalla kalliolla on vanha kivihauta.


Pronssikaudella hautauksissa käytettiin toisinaan arkkua. Joistain hiidenkiukaista on löydetty laakakivistä tehty paasiarkku. Voi olla, että arkkurakennelmia on ollut jo aiemmin, mutta niiden käyttö on ollut satunnaisempaa, sillä jäänteitä niistä ei juuri ole. Puinen arkku yleistyi vasta 1600-luvulla.

Keskiajalla kristinuskon saapuminen Suomeen muutti hautaustapoja. Hautakivet yleistyivät ja niiden avulla esiteltiin omaa yhteiskunnallista asemaa. Luonnonyhteyden merkitys väheni. Vainajat alettiin haudata kirkkoon tai kirkon vieressä oleville kirkkomaille ja tuhkaukset vähenivät.

”Kristinusko hyödynsi vanhoja kalmistoja, pyhiä paikkoja. Kirkot ja kirkkomaat rakennettiin usein niiden paikalle”, Ahola sanoo.


Suomessa oltiin keskiajalla vielä katolisia, joten hautaustavat olivat uskon mukaisia. Hautajaisperinteeseen kuuluivat ruumiinvalvojaiset ja hautajaiskulkueet. Uskonpuhdistuksen myötä Suomesta tuli luterilainen, ja hautajaismenot vakiintuivat lähes samanlaisiksi kuin ne nykyisin ovat. Aiemmin kylän merkkimiehet oli haudattu kirkon lattian alle, mutta rutto lopetti sen tavan 1700-luvulla.

Nykyisin eri uskontokuntiin kuuluvien määrän lisääntyminen on tuonut erilaista hautauskulttuuria Suomeen. Buddhalaiset tuhkataan aina. Islaminuskoisille tai juutalaisille tuhkaus ei ole vaihtoehto, vaan heidät arkkuhaudataan. Islaminuskoisten hautajaiset pyritään aina järjestämään kolmen päivän kuluessa kuolemasta.

”Luterilaisesta hautaustavasta muslimeiden hautaus eroaa muun muassa siten, että heidät haudataan oikealla kyljellään kasvot kohti Mekkaa”, kertoo Espoon seurakuntayhtymän hautaustoimen päällikkö Juha Ollila.

Islaminuskoisia ei tulisi haudata samalle alueelle muihin uskontokuntiin kuuluvien kanssa. Tämän vuoksi heille on järjestetty hautausmailla omia alueitaan. Islaminuskoisilla tataareilla on oma hautausmaa Helsingissä. Muut helsinkiläiset muslimit haudataan Honkanummen hautausmaan muslimialueelle.

Vantaalla muslimit haudataan omalle arkkuhauta-alueelle Ruskeasannan hautausmaalla. Espoossa Kellonummen tunnuksettoman hautausmaan keskellä on yksi osasto islaminuskoisille vainajille.

Helsingissä juutalaisilla ja ortodokseilla on omat hautausmaansa, mutta muissa pääkaupunkiseudun kaupungeissa heidät haudataan evankelisluterilaisen hautausmaan yhteydessä oleviin erillisiin hautakortteleihin tai tunnuksettomalle hautausmaalle.

”Uskonnolliset tunnukset ovat kiellettyjä tunnuksettomalla hautausmaalla. Mutta kielto koskee vain seurakuntaa, ei haudattavia”, sanoo Ollila.

Tunnuksettomalla hautausmaalla voi siis olla hyvinkin tunnustuksellisia hautoja. Ollila muistaa edellisestä työpaikasta hautarivin, johon oli haudattu eri uskontokuntiin kuuluvia vainajia.

”Samassa rivissä oli juutalainen, ortodoksi ja vainaja, joka ei kuulunut mihinkään uskontokuntaan.”


Jonkinlaista etääntymistä vanhoista hautaustavoista on viime aikoina ollut havaittavissa. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan siunaustilaisuuksien osallistujamäärät ovat vähentyneet. Suurin osa ihmisistä kuolee laitoksessa, ja kuolleen valmistelevat arkkuun sairaanhoitajat ja hautaustyöntekijät.

”Tässä voisimme katsoa taaksepäin. Osallistuminen vainajan valmistamiseen saattaa helpottaa surua. Kun näkee kuolleen, ymmärtää, että ihminen sisältä on poissa”, sanoo Ahola.

Ahola uskoo, että kuolemaan liittyvien käytännön asioiden siirto ulkopuolisille siirtää ihmistä itseään kauemmas kuolemasta ja sen käsittelystä.

”Kuolemaa halutaan paeta. Mutta hautaustavoilla on pitkät juuret, jotka johtavat ihmiskunnan alkuhämärään”, sanoo Marja Ahola.

Lähteenä jutussa on käytetty Suomen Hautaustoimistojen Liitto ry:n kirjaa Hautauskulttuuri Suomessa ja Vantaan kaupunginmuseossa avoinna olevaa näyttelyä Kohti tuntematonta. Näyttely on avoinna 17.4. asti. Näyttelyssä voi käydä kokeilemassa, miltä tuntuu levätä ruumisarkussa.