Futisnuorten pelimäärät ovat kolminkertaistuneet 1980-luvusta: Vantaalaisen Minnan perheessä on treenejä 20 tuntia viikossa

Julkaistu:

Jalkapalloharrastus vaatii koko perheen sitoutumista lajiin. Kasvaneet pelimäärät syövät perheiden yhteisen ajan usein myös viikonloppuina.


Harrastukset”Missä mun säärisuojat on?” Lauantaiaamuna seitsemältä jalkapallokamoja etsiessä futisvanhemman mieleen saattaa tulla, että tässä ei ole mitään järkeä. Jo seitsemänvuotiaat käyvät treeneissä pari kolme kertaa viikossa, ja päälle tulevat viikonloppuisin järjestettävät pelireissut ja turnaukset.

Vantaalaisen neljän lapsen äidin Minna Mehtolan kaksi poikaa harrastaa jalkapalloa ja kaksi tyttöä ratsastaa.

Kukaan lapsista ei pääse harjoituksiin ilman vanhemman kyytiä. Yhteisiin ruokahetkiin perheellä ei ole aikaa juuri koskaan.

”Jollain on harkat joka päivä. Tällä hetkellä lasten harjoituksia on noin 20 tuntia viikossa”, sanoo Mehtola.

Miksi jo pienten lasten täytyy treenata näin paljon?

”Pelien määrässä on tapahtunut tosi iso muutos 80-lukuun verrattuna. Pelattujen pelien määrä on jopa kolminkertaistunut”, sanoo Suomen Olympiakomitean lasten liikunnan ja urheilun asiantuntija Marko Viitanen.

Syitä tähän on monia. Yksi syistä Viitasen mukaan on se, että peliolosuhteet ovat parantuneet. Kausi on pidentynyt, kun lapset voivat pelata kuplahalleissa talvellakin.

Myös jalkapallokulttuuri on muuttunut. Harrastaminen on tavoitteellisempaa. Nyt ajatellaan, että lasten täytyy treenata paljon jo pieninä, jos he haluavat huipulle.

”Pelien määrää on nostettu, jotta lajin perusteisiin ja liikkumisen taitoihin liittyvää oppimisen kulta-aikaa ei hukata”, sanoo Viitanen.

Viitasen mukaan jokainen peli opettaa lapselle paljon.

”Jos kahdeksanvuotiaista toinen pelaa 60 peliä ja toinen 20, kyllä se näkyy osaamisessa.”

Liikuntalääketieteen erikoislääkärin ja UKK-instituutin ylilääkärin Jari Parkkarin mukaan keskittyminen vain yhden lajin treenaamisen ei ole suositeltavaa lapsuudessa. Yksipuolinen harjoittelu lisää loukkaantumisriskiä, eikä välttämättä tee lapsesta parempaa futaajaa aikuisena.

”Saksalaisen tutkimuksen mukaan lapsena useampaa lajia harrastaneet jalkapalloilijat pääsivät aikuisena Saksan maajoukkueeseen useammin kuin vain jalkapalloa harrastaneet lapset”, sanoo Parkkari.

Monet lapset harrastavat vain yhtä lajia, koska aikaa ei yksinkertaisesti riitä useampaan. Lisäksi poissaolot peleistä tai harjoituksista saattavat pudottaa lapsen peliryhmästään.

”Jos ajateltaisiin vain lapsen hyvinvointia, parasta olisi, jos lapsi voisi harrastaa useaa eri liikuntalajia”, Parkkari sanoo.

Verrattuna 1980-lukuun toinen suuri muutos liittyy vanhempien rooliin harrastamisessa. Lapsen on lähes mahdotonta harrastaa jalkapalloa edes puolitosissaan, jos vanhempi ei ole halukas tai kykenevä viemään häntä harjoituksiin tai peleihin.

”On iso ongelma, jos vanhemmat eivät halua tai voi tukea lapsen harrastamista. Riski jäädä syrjään on suuri”, sanoo Viitanen.

Lapsen harrastaminen ei saisi olla sosiaaliluokasta tai vanhemmista kiinni, mutta siihen suuntaan ollaan menossa.

”Menetämme lahjakkuuksia”, sanoo Jari Parkkari.

Parkkari kannattaa Islannissa käytössä olevaa harrastusrahaa. Valtio tukee rahallisesti lasten liikuntaharrastusta. Parkkari sanoo, että rahan voisi ohjata esimerkiksi kyydityksiin, jolloin lapsen harrastaminen ei riippuisi siitä, onko vanhemmilla käytössään autoa. Suomen hallitusohjelmassa Islannin mallin suomalaisversioon on varattu 40 miljoonaa euroa.

”On kehityksen paikka, jos haluamme pysyä tasa-arvoisena ja liikkuvana kansana.”

Yhtä aikaa lasten harrastusmäärien kasvun kanssa ovat lisääntyneet tapaturmat. Vuoden 2018 Lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymisen tutkimuksen (LIITU) mukaan suurin osa tapaturmista tapahtui urheiluseuraliikunnassa. Loukkaantumisten määrä on lisääntynyt jo vuosien ajan.

”Arkiliikkumisen määrä on monilla vähäistä ja liikuntataidot ovat heikentyneet, tästä seuraa loukkaantumisia myös seuraurheilussa”, sanoo Viitanen.

Lasten liikuntataitojen heikentyminen ei ole ainoa vaikuttava tekijä.

”Harjoitusmäärillä on suora yhteys saatuihin vammoihin”, sanoo Parkkari.

Myös liian varhainen erikoistuminen lisää riskiä saada vammoja. Loukkaantumisriskiä vähentäisi myös, jos valmentajat olisivat ammattilaisia. Monesti pienten lasten valmentamisen hoitavat vanhemmat, joiden taidot voivat vaihdella suuresti.

”Parhaiden fysiikkavalmentajien pitäisi olla 7–14-vuotiaiden ryhmässä. Näin ei nyt ole, ja tässä me jäämme jälkeen monista muista maista.”

Parkkarilla on asiaan parannusehdotus: rakenteellinen muutos koko harjoittelusysteemiin. Koulujen kanssa tehtävää yhteistyötä pitäisi lisätä ja harjoittelu tuoda osaksi koulupäivää.

”Eri seurat yli lajirajojen voisivat yhteisesti palkata fysiikkavalmentajan, joka treenaisi lapsia koulupäivän päätteeksi.”

Harjoittelu monipuolistuisi, eikä valmennus olisi vain yhden valmentajan käsissä. Myös vanhempien aikaa vapautuisi, kun lasten taksikuskina toimiminen vähenisi.

”Vanhemmilla ei ole aikaa huolehtia itsestään ja tämä näkyy esimerkiksi siinä, että terveydenhoitokulut nousevat koko ajan”, Parkkari sanoo.

Harvoin mietitään sitä, mitä lasten jatkuva harrastaminen tekee vanhemmille tai perheelle.

”Jos perhe ei ole koskaan koossa yhtä aikaa, se saattaa hajottaa perhettä. Ja jos vanhemmat eroavat, se vaikuttaa nuoriin niin, että on vaikea enää keskittyä urheiluun”, Parkkari sanoo.

Suosituin seuraurheilulaji on jalkapallo

 Urheiluseuroissa harrastaminen on lisääntynyt viime vuosina.

 9–11-vuotiaista kaksi kolmasosa osallistuu seuratoimintaan.

 9–15-vuotiaista seuraharrastajista 73 prosenttia kävi ohjatuissa harjoituksissa vähintään kaksi kertaa viikossa.

 Suosituin urheiluseurassa harrastettu laji on jalkapallo.

 Muita suosittuja lajeja ovat tanssi, voimistelu, salibandy ja jääkiekko.