Jopa 14-vuotiaat lapset päätyivät teloitettaviksi, kun Pakilan punakaartista tehtiin selvää 1918, paljastaa tuore historiateos

Julkaistu:

Maija Hakanen tutki Pakinkylän punakaartin historiaa istumalla vuoden päivät arkistoissa.


Sukunimenä And on lyhyt ja ytimekäs. Nimi osoittautui kesällä 1918 kuitenkin niin monimutkaiseksi, että se kävi 16-vuotiaalle Juho Aukusti Andille kuolemaksi.

And oli paennut Pakinkylän eli nykyisen Pakilan punakaartin mukana lähestyviä saksalaisjoukkoja Kotkaan, jossa hän oli muiden mukana antautunut valkoisille. Poika päätyi Tammisaaren pahamaineiselle vankileirille, jonka 10 000 vangista 3 000 kuoli pääasiassa nälkään ja tauteihin.

Tammisaaressa tutkintatuomari kuitenkin totesi, että And voidaan vapauttaa. Siihen tarvittiin kuitenkin suojeluskunnan lupa.

”Kirje lähti Oulunkylän suojeluskuntaan, mutta nimi oli kirjoitettu väärin Anteksi. Nimi ei kohdentunut oikeaan henkilöön, ja asiaa palloteltiin kirjeitse kolmesti Tammisaaren ja Oulunkylän välillä”, kertoo Pakinkylän punakaartia tutkinut Maija Hakanen.

”Aikaa selvittelyssä kului lähes kaksi kuukautta, ja Juho Aukusti ehti kuolla Tammisaaren leirin hirvittävissä oloissa ennen pääsemistään tuomarin eteen. Hän ei edes ollut mukana taisteluissa, vaan teki ainoastaan vartiovuoroja Pakinkylässä.”

And ei ollut suinkaan ainoa Pakinkylästä kuollut lapsi. Hakasen juuri ilmestyneestä kirjasta Pakinkylän punainen kaarti (TA-Tieto) käy ilmi, että kuolleista viisi oli iältään 14–16-vuotiaita.

Kaiken lisäksi kaksi nuorinta, 14-vuotiaat Karl August Lindström ja Juho Svante Palin teloitettiin vangiksi jäämisen jälkeen. Lindström ammuttiin Kotkassa ja Palin Hollolassa.

Hakasen mukaan kummastakaan ei tiedetä, että he olisivat osallistuneet taisteluihin.

Punakaartin historiaa Hakanen innostui tutkimaan Pakilan työväentalon myötä. Talo täytti sata vuotta 2017, ja Hakanen kirjoitti sen historiikin. Siinä hän käsitteli Pakinkylän punakaartia vain puolentoista sivun verran. Aihe jäi kaivertamaan mieltä.

Vuosi 2018 oli sisällissodan muistovuosi, mikä innosti jatkamaan tutkimusta. Hakanen istui Kansan Arkistossa, Kansallisarkistossa ja muissa arkistoissa vuoden päivät tutkien oikeuden pöytäkirjoja, suojeluskuntien ja työväenyhdistyksen papereita ja muita sisällissodan aikaisia lähteitä.

”Helsingin punakaartien historiaa ei ole juuri tutkittu. Jotta voi ymmärtää, mitä punakaartit olivat, pitää tietää, keitä niihin liittyi ja miksi.”

Pakinkylän asujamisto oli Hakasen mukaan pääasiassa perheellistä työväkeä. Punakaartiin liittyi noin puolet alueen miehistä.

Hakanen sanoo yllättyneensä etenkin siitä, minkälainen punakaarti oli. Hän oli pitänyt kaarteja vain sotilasyksikköinä, mutta se oli vain osa totuutta.

”Kaarti hoiti monia arkeen liittyviä asioita. Se vastasi Pakinkylässä järjestyksestä, piti sairashuonetta, kirjoitti lupalappuja ja jakoi elintarvikkeita.”

Pakinkylän kaartilaisia oli kaikkiaan 280–300, joista 30 oli naisia. Monella yhtenä motiivina oli myös raha: punakaarti maksoi palkkaa aikana, kun muita töitä ei löytynyt ja ruoasta oli jatkuva pula.

”Taustalla oli myös etenkin nuorten innostusta. Oli saatu aikaan monia hyviä asioita, joiden työväki katsoi olevan uhattuna.”

Hakanen myöntää, että hänen sympatiansa ovat punakaartilaisten puolesta. Hän itse liittyi 1970-luvulla vasemmistolaiseen opiskelijaliikkeeseen ja pitää itseään yhä kommunistina.

Vasemmistosympatiat eivät kuitenkaan kirjasta käy ilmi. Teksti on analyyttistä ja viitteineen lähdeaineistoon tukeutuvaa.

”Minulla on tutkijan koulutus, joten olen pyrkinyt tieteelliseen esitystapaan. Olen myös saanut neuvoja ja kannustusta sisällissotaan perehtyneiltä historiantukijoilta, Tuomas Hopulta ja Raimo Parikalta.”


Venäjän vuoden 1917 vallankumous jätti Suomeen valtatyhjiön, jota sekä valkoiset että punaiset pyrkivät täyttämään. Tammikuun lopussa 1918 vastakkainasettelu muuttui sisällissodaksi, ja punakaartit valtasivat niin Helsingin kuin eteläisen Suomenkin.

Pakinkylän kaarti joutui sodassa kovimpiin paikkoihin: Vilppulaan, Lempäälään, Lahteen ja Hollolaan.

”Se oli taisteluissa kärkijoukkoja. Johdossa oli muutama Venäjän armeijassa aiemmin palvellut mies.”

Sisällissota päättyi punaisten tappioon viimeistään sen jälkeen kun saksalaiset nousivat maihin Hangossa ja Loviisassa. Suurin osa pakinkyläläisistä antautui, jotkut pakenivat Venäjälle.

Pakinkylän punakaartilaisista kuoli 64 miestä, joista yli puolet vankileirien kovissa olosuhteissa. Teloitetuiksi joutui 15, ja sama määrä kaatui taisteluissa.

Kovia kokivat myös Pakinkylän naiset. Naiset yrittävät saada miehiään vapaaksi hankkimalla asiakirjoja ja palkkaamalla vähistä varoistaan asianajajia.

Samalla naisten oli yksin hoidettava lapsikatraitaan ja arjen askareita. Pakinkylän naisista 34 oli jäänyt leskeksi, ja 120 lasta oli ilman isää.

Erityisesti Maija Hakasta on koskettanut Vieno Paldanin tapaus. Paldan oli kolmen lapsen äiti, jonka mies Lauri teloitettiin. Vieno Paldanin synti oli sana ”lahtari”, jonka yksi suojeluskuntalainen kuuli hänen lausuvan kadulla.

Paldan haettiin kotoaan miesjoukolla, jolloin hän raivostui. Tuore leski pidätettiin ja kuljetettiin Suomenlinnaan, jossa hän päätyi valtiorikosoikeuden eteen.

Tuomari vapautti Paldanin kuitenkin heti, kun hänen asiaansa ryhdyttiin käsittelemään.

”Hän ehti olla vangittuna viisi kuukautta. Aikaa kului, koska tutkittavia oli niin paljon”, Hakanen kertoo.

”Sinä aikana hänen kolme isättömäksi jäänyttä lastaan joutuivat lastenkotiin. Nuorin oli yhdeksän kuukauden ikäinen.”

Maija Hakanen on laatinut opaskartan Pakinkylän vuoden 1918 tapahtumapaikoille. Opaskartta löytyy Pakila-seuran verkkosivuilta.

Maija Hakanen


 Syntynyt vuonna 1950, asuu Pirkkolassa.

 Teki työuransa kunnallishallinnossa ja jäi eläkkeelle Kuntaliiton ympäristöpäällikön tehtevästä.

 Maantieteestä väitellyt filosofian tohtori.

 Hakasen puoliso on Helsingin entinen kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakanen (Skp).