”Tämä on tämmöinen keltainen rotanraato”, hoitaja sanoi Inge-Maj Ekströmin vastasyntyneestä 1981: Omat kokemukset tekivät Ekströmistä kapinallisen kätilön

Julkaistu:

Vielä 80-luvulla tuore äiti saattoi viettää sairaalassa lähes viikon vaihtamatta vaippaa tai näkemättä vauvaansa ilman vaatteita.


Homevaurioista pitkään kärsineen Kätilöopiston ovet sulkeutuivat synnyttäjiltä 18. lokakuuta 2017. Sairaalassa pitkään työskennelleen kätilön Inge-Maj Ekströmin viimeinen työpäivä sattui loman vuoksi olemaan jo edellisellä viikolla.

Hänestä oli selvää, ettei viimeisenä päivänä yli 30 Kätilöopisto-vuoden jälkeen voinut vain tulla tavallisesti töihin. Niinpä yleensä aina täsmälliset Ekström ja kätilökollega Marjut Heikintalo olivat tuona päivänä myöhässä. He soittivat töihin ja valittelivat kauheaa ruuhkaa. Todellisuudessa kaksikko oli täydessä tällingissä valmiina yllättämään työtoverinsa.

Ekström ja Heikintalo olivat penkoneet sairaalan liinavaatevarastoa ja löytäneet vanhat kätilönmekot. Kätilöiden työasu oli 1990-luvun alkuun saakka valkoinen mekko ja valkoiset sukkahousut.

”Olimme pukeutuneet löytämiimme mekkoihin. Valkoisia sukkahousuja ei löytynyt mistään, joten meillä oli valkoiset pitsipolvisukat. Olimme myös haalineet rintaan kaikki prenikat, mitä vain löytyi”, Ekström muistelee.


Hiostavan mekon vaihtuminen käytännöllisempään housujen ja paidan yhdistelmään oli vain yksi niistä lukemattomista muutoksista, joita Suomen suurimman synnytyssairaalan seinien sisällä yhteiskunnan muuttumisen myötä vuosikymmenten saatossa tapahtui.

Synnytystoiminta Helsingin Käpylään nousseessa sairaalassa alkoi 11. huhtikuuta 1960. Johtotähtenä uuden hienon synnytyslaitoksen toiminnassa oli äitiysterveyden parantaminen. Synnytyksistä haluttiin entistä turvallisempia sekä äideille että vauvoille.

Pitkään se tarkoitti käytännössä esimerkiksi todella tarkkoja puhtauteen liittyviä sääntöjä. Synnytysosasto oli pyhä paikka, jonne ei ollut asiaa ulkopuolisilla, ei edes muualla talossa työskentelevillä. Hierarkia saneli toimintaa, ja hoitotyö oli kaavamaista.

Tähän maailmaan 21-vuotias Ekström astui, kun hän aloitti vuonna 1976 lastenhoitajana yhdellä Kätilöopiston lapsivuodeosastolla lastenhuoneessa. Vastasyntyneet kärrättiin niihin synnytyksen jälkeen. Synnyttäneen äidin paikka oli lapsivuodeosastolla sängyn pohjalla toipumassa synnytyksen rasituksista.

Sairaalassa oltiin paljon pidempään kuin nykyisin, normaalin synnytyksenkin jälkeen vähintään viisi päivää. Äiti saattoi siis helposti viettää sairaalassa lähes viikon vaihtamatta vaippaa tai näkemättä vauvaansa ilman vaatteita.

”Sairaala omisti vauvat. Pienipainoisemmat vauvat vietiin äideille imetettäviksi kolmen tunnin välein, isommat neljän tunnin välein”, Ekström muistelee uransa alkuaikoja.

”Siihen imetykseen ei kyllä kauheasti panostettu. Vauva imi tai sitten ei.”

Vauvat vietiin äideille tiukasti kapaloituina, eikä Ekströmin mukaan ollut kauhean suotavaa koskea pakettiin. Lastenhoitaja kun oli juuri lapsen siihen laittanut.

”Osasin tehdä kapalosta niin tiukan, että vauva seisoi kapalossaan sängyn nurkassa.”

Söi vauva tai ei, imetyksen jälkeen tämä syötettiin lastenhuoneessa. Ensimmäisinä vuorokausina vastasyntyneet saivat äidinmaitoa ja sen jälkeen äidinmaidonvastiketta tuttipullolla.

”Lisäksi vauvoille juotettiin viisiprosenttista sokerivettä. Eihän ne vauvojen painot siihen maailmanaikaan pudonneet”, Ekström sanoo.

Taistelu isien pääsystä synnytyssaliin oli käyty jo 60-luvun lopulla, mutta arkipäivää heidän osallistumisestaan synnytykseen ei tullut vielä pitkään aikaan.

Synnytykseen halajavan isän piti paitsi olla naimisissa synnyttävän äidin kanssa, myös käydä läpi useamman kerran synnytysvalmennus. Moni tuore isä näkikin uuden perheenjäsenen ensimmäisen kerran lastenhuoneen lasiseinän läpi.

Myöhemmin äidit saivat vastasyntyneensä vierihoitoon päivien ajaksi, mutta yönsä vauvat viettivät yhä lastenhoitajien hoivissa. Vauvaloista luovuttiin vasta 80-luvun loppupuolella.

Ekström luki sairaanhoitajaksi ja valmistui vuonna 1978. Hän pääsi töihin Kätilöopiston vastasyntyneiden tarkkailuosastolle. Työ oli askel lähemmäs synnytysosaston maailmaa. Hoitajat pääsivät hakemaan vastasyntyneitä synnytyssalista.

Hoidettavia riitti sillä tarkkailuosastolle päätyi menneinä vuosikymmeninä herkemmin. Syyksi riitti esimerkiksi kellastuminen tai lievä sokerien laskeminen. Tarkkailuun päätyi vuonna 1981 myös Ekströmin oma kellastunut esikoinen.

”Kun itkin ja vollotin, tuttu hoitaja lohdutti, että älä välitä Inge, tämä on tämmöinen keltainen rotanraato.”

Ekströmin toinen lapsi syntyi vuonna 1982 ja kuopus vuonna 1986. Synnyttää piti ajan tapaan puoli-istuvassa asennossa, eikä synnytyksen aikana päässyt vessaan tai suihkuun.

70-luvun puolivälissä oli noussut kiivas keskustelu naisten oikeudesta kivunlievitykseen, mutta vielä 80-luvullakaan puudutuksia ei kauheasti jaeltu. Ekström muistaa, kuinka synnytti kuopustaan isokokoisempien vauvojen synnyttämisessä käytetyllä poikkipöydällä.

”Jalat olivat jalkatelineissä ja vielä kiinni nahkaremmeillä. Voin sanoa, ettei siinä ollut kauhean helppo ja hyvä olla.”

Nuorimman lapsensa äitiysloman jälkeen Ekström päätti toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja erikoistua kätilöksi. Hän aloitti kätilönä 1988. Käyttäytymiskulttuuri oli myös synnytystoiminnassa edelleen hyvin muodollinen, ja asiat piti tehdä tietyllä tavalla.

”Lääkärinkierrolla raportti piti antaa seisten ja tarkkojen sääntöjen mukaan. Samoin vuoronvaihto oli tiukkamuotoinen”, Ekström kertoo.

”Synnytyksessä käytettävät instrumentit piti aina olla tietyssä järjestyksessä. Käytössä oli myös setti eri kokoisia liinoja, joiden käyttöön oli tarkka ohjeistus. Äidin alapää pestiin aina ennen ponnistusvaihetta. Jossain vaiheessa lirautettiin päälle vielä desifiointiainetta.”

Sitten kuri alkoi pikku hiljaa löystyä. 80-luvun lopulta alkaen vauhtia hoitokäytäntöjen muutoksiin toi äitien kapina. Kaikki äidit eivät enää maanneet kiltisti synnytysvuoteella, vaan osa vaati päästä liikkeelle ja synnyttää erilaisissa asennoissa.

Ekström muistelee, kuinka useimpien lääkärien mielestä naisten vaatimat asiat olivat hömpötystä, eivätkä uudet asennot ja asenteet miellyttäneet kaikkia kätilöitäkään.

”Minä tykkäsin kuunnella äitien toiveita. Olin vähän erilainen nuori, vaikken kauhean nuori enää ollutkaan.”

Haluun löytää vaihtoehtoisia ratkaisuja vaikuttivat Ekströmin omat synnytykset. Kun hän näki, ettei synnyttäjän ollut hyvä olla jossakin asennossa, hän yritti keksiä mitä tahansa, mikä helpottaisi tämän oloa.

”Toiset kätilöt saattoivat päivitellä, että mitähän se Inge taas. Kun menee Ingeä avustamaan, ei koskaan tiedä, missä se äiti on.”

Vastasyntyneiden hoidon aikansa tuorein trendi se vasta nikottelua aiheuttikin.

”Ihokontaktissa pitämisestä nousi kauhea äläkkä. Epäilijät kantoivat huolta, että vauva jäähtyy tai putoaa. Mietittiin myös, että koska me ne mitat saadaan.”

Samaan aikaan 90-luvun taitteessa yhteiskunnassa keskusteltiin vanhemmuuden tasavertaisesta jakamisesta. Se näkyi paitsi synnytyssaleissa, myös yleisemmin. Isät haluttiin synnytyksen lisäksi mukaan raskauden seurantakäynneille, synnytysvalmennuksiin ja vastasyntyneen hoitoon syntymän jälkeen.

”Isiä alkoi olla synnytyksissä enemmän. Suurin osa ei aluksi oikein tiennyt, mitä tehdä. Heistä oli hirveä katsoa, kun oma rakas oli kipeä. Niinpä aloimme opastaa heitä”, Ekström muistelee.

”Jotkut taas oolivat niin kovia tsemppaamaan, että meno oli kuin urheilukisoissa. Omaa ääntä ei meinannut saada kuuluviin. Insinööri-isien taas pitää saada tekniikka haltuun. He haluavat tietää, miten synnytyshuoneen laitteet toimivat.”

Lopulta vastauksena perheiden toiveisiin Kätilöopistolle syntyi 90-luvun lopulla ensin perheosasto ja sitten Haikaranpesä, osasto jossa sama henkilökunta hoiti koko perhettä valmennus-, synnytys- ja lapsivuodeaikana kodinomaisissa tiloissa. Ekströmkin meni sinne töihin.

Perheiden kanssa töitä tehdessä Ekströmille kirkastui, mikä kätilön työssä on todella tärkeää.

”Heräsin siihen ajatukseen, että synnytys on äidin ja perheen tapahtuma. Me kätilöt puhumme usein, että me hoidamme synnytyksen. Oikeasti olemme ehkä pikemminkin osallisia asiantuntijoita”, Ekström sanoo.

”Halusin kätilönä, oli synnytyksessä millaisia ongelmia tahansa, että perheelle jäisi turvallinen olo.”

Haikaranpesän toimintamallin suurin vahvuus oli Ekströmin mukaan perheiden vahva valmentautuminen edessä olevaan synnytykseen ja sen tuomaan elämänmuutokseen. Siksi hänestä oli valtava menetys, että säästöt ja tehostaminen karsivat ensin perheille suunnattuja valmennuksia ja johtivat lopulta Haikaranpesän lopettamiseen.

Haikaranpesän henki on kuitenkin Ekströmin mukaan jäänyt elämään.

”Ei Haikaranpesä ollut seinissä, vaan meissä ihmisissä, jotka teimme sitä työtä. Toki kahden ison synnytyssairaalan kiireisessä arjessa ei helppo toteuttaa kaikkia hyväksi todettuja käytäntöjä.”

Lähes kuudenkymmenen toimintavuoden aikana Kätilöopiston toimintakulttuuri muuttui pikku hiljaa jähmeästä ja kaavamaisesta perhekeskeiseksi ja asiakaslähtöisemmäksi. Siksi hyvästien jättäminen Kätilöopistolle oli kova paikka Ekströmille ja hänen kollegoilleen.

”Kyse ei ollut niinkään talosta vaan työyhteisöstä. Minun kohdallani surua helpotti, että tiesin jääväni pian eläkkeelle”, Jorvin sairaalan synnytysosastolta vuosi sitten eläkkeelle jäänyt Ekström sanoo.

Jutussa on käytetty lähteenä myös Laura Kososen kirjaa Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa.