Pilkkopimeällä Malmin hautausmaalla alkaa tarkkaan aikataulutettu koreografia joka aamu kello 7.15: Laine-Tossavaisten perheessä lähes kaikki ovat kuoleman ammattilaisia

Julkaistu:

Malmin hautausmaa on hautausmäärillä mitattuna Pohjoismaiden suurin hautausmaa. Vuosittain noin 2 000 vainajan viimeinen leposija on Malmilla.


Kun Christa Laine oli lapsi, hän vietti usein aikaa Malmin hautausmaalla. Hän sanoo muistavansa, kuinka pyöräili tapaamaan hautausmaalla työskentelevää äitiään. 17-vuotiaana hän meni itse ensimmäistä kertaa kausitöihin hautoja hoitamaan.

”Olin niissä töissä kymmenen kesää. Paikka on minulle niin tuttu, etten eksy edes pimeässä”, Laine sanoo.

Se on hyvä, sillä myöhäissyksyllä ja lumettomina talviaamuina haudoilla on pilkkopimeää. Laine opiskeli puusepäksi, mutta joutui pian toteamaan, että alan työpaikat ovat kiven alla. Lopulta hän seurasi äitinsä jalanjäljissä hautausmaan vahtimestariksi.

Kello 7.15 Malmin hautausmaalla on aina työntekijöiden yhteispalaveri. Koolla ovat krematorionhoitaja, vahtimestarit, haudankaivajat ja puutarhatyöntekijät. Palaverin jälkeen yksi vahtimestareista starttaa pikkuruisen mustan golfauton ja hurauttaa tarkastamaan hautoja.


”Päivän jokaisen hautauksen osalta pitää tarkistaa, että hauta on kaivettu, ja että se on kunnossa. On varmistettava, ettei hauta ole sortunut, tai ettei sinne ole päässyt pieneläimiä. Jos haudassa on hiiri tai päästäinen, se on pyydystettävä pois haavilla”, Laine kertoo.

”Syksyn pimeillä tämä kaikki tapahtuu fikkarin valossa, sillä haudoilla ei ole valaistusta.”

Hautojen tarkastuskierros on osa tarkkaan suunniteltua ja aikataulutettua koreografiaa, joka pyörii päivästä toiseen siunaustilaisuuksien kulisseissa.

Malmin hautausmaa on hautausmäärillä mitattuna Pohjoismaiden suurin hautausmaa. Vuonna 2018 hautausmaalla ja sen kappeleissa järjestettiin yli 3 000 vahtimestarin paikallaoloa vaativaa tilaisuutta: arkkuhautauksia, uurnanlaskuja ja -luovutuksia sekä vainajannäyttöjä.

Keskimäärin se tarkoittaa kahdeksaa tilaisuutta päivässä. Kiireisimpinä päivinä, kun kaikki kolme kappelia ovat käytössä, päivään mahtuu enimmillään 16 siunausta ja 11 uurnanlaskua.

”Tämä on ihan liukuhihnatouhua, eikä yhtään ainoaa virhettä saa tapahtua. Kaiken pitää olla kunnossa ja oikeassa paikassa oikeaan aikaan”, Laine sanoo.


Yksi kolmesta vahtimestarista toimii hallimestarina, toinen on mukana uurnanlaskuissa ja kolmas on koko päivän siunauskappelin ovella. Kolmikko huolehtii, että omaisille raskaat tilaisuudet sujuvat ennalta sovittujen nuottien mukaisesti. He ovat omaisille hautausmaan kasvot.

”Vaikka olisi kuinka tiukka paikka, itkeä ei saa. Läsnäololla pitää osoittaa, että kaikki on hyvin. Että minä johdan tätä orkesteria”, Laine sanoo.

”Oli tilanne hetkeä ennen tilaisuuden alkamista mikä tahansa, kun omaiset ovat läsnä, vaihdetaan automaattisesti perusilmeeseen ja kirjakieleen.”

Vahtimestarit kohtaavat välillä hyvin voimakkaita tunnereaktioita. Musertava suru saattaa purkautua todella ärhäkkänä puheena ja käytöksenä.

”Siunaustilaisuudessa kun omainen kohtaa ensimmäistä kertaa arkun, tajuntaan kolahtaa tosissaan se, että ihminen on mennyt. Asia tulee todelliseksi”, Laine sanoo.


Kuoleman kohtaaminen päivittäin on raskasta. Onneksi Laineella on lähipiirissään ihmisiä, jotka tietävät, mitä on olla kuoleman ammattilainen.

Laineen äiti Carita Laine-Tossavainen toimii nykyään Malmin hautausmaan krematorionhoitajana, äidin puoliso taas on vainajankuljettaja. Pikkuveli työskentelee lauantaivahtimestarina samaisella hautausmaalla.

”Myös vanhin poikani ja hänen vaimonsa olivat jossakin vaiheessa töissä täällä”, Laine-Tossavainen kertoo.

Laine-Tossavaisen ja hänen miehensä Marko Tossavaisen rakkaus syttyi 20 vuotta sitten työpaikalla. Laine-Tossavainen oli juuri aloittanut työt vahtimestarina. Ruumisautojen kuljettajien kanssa tuli aina vaihdettua sana tai pari. Markon kanssa juttu alkoi luistaa niin hyvin, että sitä pitää jatkaa töiden ulkopuolella.

Laine-Tossavaisen nykyinen työ on hyvin yksinäistä. Hän on krematorion ainoa työntekijä. Hänen valtakuntaansa pääsee kappeleista kulkemalla ruumishuoneen kautta.


Ruumishuoneen kiiltävissä metalliovissa on nimiä kolmessa kerroksessa. Tilaa on reilulle sadalle vainajalle. Krematorio sijaitsee käytävämäisen tilan perällä. Oikealle jää Laine-Tossavaisen lasiseinäinen toimisto, ja sitten ollaankin jo krematoriouunin luona.

Uunin yläpuolella, lähellä katonrajaa lukee isoin kirjaimin Manta. Se on nimi, jonka Laine-Tossavainen on uunille antanut. Hän kertoo halunneensa antaa nimen, josta tulee mieleen iso, pyöreä ja lämmin nainen, joka ottaa vainajan lämpöiseen syliinsä.

Lämpöä Mantan sylissä toden totta riittää. Jotta ruumis palaisi puhtaasti, lämpötilan on oltava yli 800 astetta. Aulan puolelta arkku työnnetään uuniin metallisella laitteella. Oikealla on ovi, josta pääsee varsinaiseen uunihuoneeseen.

Krematorion kuvittelee helposti historiaa henkiväksi pölyiseksi ja hämäräksi paikaksi, mutta Malmin krematorio muistuttaa kirkkaine valoineen, tiiliseinineen sekä metallisine uuneineen ja laitteineen enemmän nykyaikaista tuotantolaitosta.


Uunia käytetään sen etuseinässä olevasta ohjausruudusta. Näytöllä on kuva tuhkausjärjestelmästä ja lukemia käynnissä olevasta prosessista. Juuri nyt on meneillään alasajo. Uunin lämpötila on enää 548 astetta. Tyhjä uuni hehkuu punaisena ja kimaltavana, kuin miljoonia ja miljoonia pieniä punaisia tähtiä loistaisi.

Ruumiin palaminen kestää vainajan koosta ja painosta riippuen puolestatoista tunnista kahteen. Kun ruumis on palanut, palamattomat luut ja mahdolliset metallit kaavitaan kolausluukusta uunin alapuolella olevaan keräysastiaan. Laine-Tossavainen vetää astian ulos ja näyttää.

”Tässä on kaikki, mitä jää jäljelle arkusta ja vainajasta”, hän sanoo.

Se ei ole paljon. Ihmisestä jää tuhkaa keskimäärin kolmesta neljään litraa. Uunista tuhka-astia siirretään puoleksi tunniksi jäähdytyskaappiin. Sen jälkeen metalliesineet poistetaan, ja astia laitetaan tuhkankäsittelylaitteeseen. Alle viidessä minuutissa ketjujen tuhkaksi jauhamat luut valuvat laitteessa olevaan uurnaan.


Uunista kolatut vainajien titaaniset tekonivelet päätyvät uunin vieressä olevan roska-astian kautta Hollantiin jatkokäsittelyyn.

Vuonna 2018 Malmin krematoriossa tuhkattiin 1 200 ruumista, eli neljästä kuuteen vainajaa jokaisena arkipäivänä. Krematorionhoitajalle tuhkaaminen on siis arkinen prosessi.

”Kun joskus katsoo uuniin kesken polton, muistuu mieleen, mitä tässä ollaankaan todellisuudessa tekemässä”, Laine-Tossavainen sanoo.

Vaikkakin arkista ja rutinoitunutta, helppoa kuolemaan liittyvä työ ei ole.

”Lapset koskettavat aina. Samoin jos etenkin nuori ihminen on kuollut oman käden kautta. Asiaa saattaa jäädä miettimään pitkäksikin aikaa”, Laine-Tossavainen sanoo.

”Silloin herää kysymys, miksi kukaan ei huomannut. Sitä haluaisi sanoa, ettei paha olo kestä ikuisesti. Nuorella olisi ollut koko elämä edessään”, Laine sanoo.

Myös tuttujen tuhkaaminen on Laine-Tossavaisen mukaan aina tiukka paikka.

”On siinä muutamat itkutkin väännetty. Mutta ei auta kuin skarpata, ajatella että tämä on sinun työtäsi. Ihan läheistä en kuitenkaan voisi tuhkata”, hän sanoo.


Vahtimestarin työssä yksi raskaimmista asioista on lasten surun näkeminen.

”Kun lapsi on surussaan kappelissa, tekisi mieli mennä haalaamaan. Joskus vanhemmat ovat niin uppoutuneita omaan suruunsa, etteivät huomaa lasten tunteita”, Laine-Tossavainen sanoo.

Omia tunteitaan ei kuitenkaan saa näyttää, eikä ottaa osaa läheisensä menettäneiden suruun.

”Valitettavasti joudut laittamaan omat tunteesi off-asentoon. Se on välttämätöntä oman jaksamisen kannalta. Jos menet mukaan suruun, et jaksa. Ja kun työssä joutuu kontrolloimaan tunteitaan niin tiukasti, joskus on vaikeaa näyttää niitä yksityiselämässäkään”, Laine kertoo.

”Sitä olen kuullut muiltakin alalla työskenteleviltä. Marko sanoo aina, että hän laittaa tunteet narikkaan. Välillä tuntuu, että unohtuu, missä se narikka on”, Laine-Tossavainen sanoo.

Kun töissä on ympärillä pelkkää kuolemaa, on iloa ja piristystä haettava pienistä asioista. Krematorion ja kappelirakennusten käytävien seinillä on Suomen kasvistoa ja eläimiä esitteleviä tauluja. Työssä tulee myös huomioineeksi arkku- ja kukkalaitetrendit.

”Monta kertaa sitä pysähtyy, jos arkun päällä on huomiota kiinnittävä kukkalaite. Se on sellaista kevennystä tähän työhön”, Laine-Tossavainen sanoo.

”Haemme myös tukea toinen toisistamme. Menemme yhdessä röökille. On tärkeää, että on väylä mihin purkaa asioita.”

Selviytymiskeinoihin lukeutuu myös huumori. Välillä haastattelun kuluessakin raikuu nauru, kun jompikumpi sutkauttaa jotakin huvittavaa. Vainajille ei kuitenkaan naureta koskaan, kaksikko korostaa.

Hautausmaalla työskennellessä ei voi välttyä ajattelemasta omaa kuolemaansa. Etenkin alkuvaiheessa oman ja lasten ikäisten vainajien kohtaaminen oli Laine-Tossavaiselle vaikeaa. Tuli hirveä huolestuneisuus, että jollekin tapahtuu jotakin.

”Edelleen aina kun kuulen ambulanssin äänen, toivon ettei ole käynyt kovin pahasti.”

Työ krematorionhoitajana on kirkastanut Laine-Tossavaiselle, että hän haluaa itse arkkuhautauksen. Laine pohtii, että puuseppä kun on, hän voisi veistää arkun hautausmaalta kaadetusta puusta.

”Minut haudataan mereen”, Laine sanoo.

Laine-Tossavainen on tehnyt suurimman osan työurastaan Malmin hautausmaalla. 20 vuoteen on mahtunut yksi lyhyt ajanjakso, jolloin hän kokeili käydä töissä muualla.

”Kun menin bussilla ohi, kaula aina venyi hautausmaan kohdalla. Kun en päässyt irti tästä työstä, päätin luovuttaa. Palasin kappeleille töihin, ja muutin asumaan hautausmaalle”, Laine-Tossavainen sanoo.

Hän asuu puolisoineen pienessä puutalossa hautausmaan pääportin vieressä. Kaukana ei asu Lainekaan, jonka kodista hautausmaan muurille on alle 100 metriä.

 


Laine ei ole edes aikeissa yrittää alavaihtoa. Malmin krematorioon on tulossa toinen uuni. Rahat on jo budjetoitu, mutta päätös tarkasta rakentamisaikataulusta uupuu vielä.

”Kun toinen uuni tulee, haen varmaan tuhkaajan paikkaa. Sitten olemme Suomen ainoat äiti ja tytär krematorionhoitajina”, hän sanoo.

Laine-Tossavaisella puolestaan on jo valmiina nimi uudelle uunille.

”Siitä tulee Toivo.”

Jutussa on käytetty lähteenä myös pappi Kai Sadinmaan elokuussa julkaistua teosta Kuolleiden kirja.