100-vuotinen sopimus: Leo Lehti vetää Presidentinlinnan ja muut Helsingin arvokellot joka viikko

Julkaistu:

Kelloliike Widemark on sadan vuoden ajan huoltanut viikoittain ministeriöiden ja Presidentinlinnan kellot - ja joskus myös ongelmat norsun syöksyhampaiden kanssa.


Paperissa on merkintöjä monella eri värillä: osa punaisella, joku ruskealla, loput mustalla. Hintoja on viivattu yli, uusia kirjattu tilalle. Alle on laitettu kaksi puumerkkiä.

Kyseessä on sopimus, jossa sovitaan hinnankorotuksista kellojen hoitoon Valtioneuvoston linnassa.

Toinen puumerkeistä kuuluu kelloseppä Johan Fredrik Widemarkille, toinen valtioneuvoston silloiselle taloudenhoitajalle, Osmo Tuorilalle. Valtioneuvoston kellot täytyi vetää joka viikko, ja se oli Widemarkin vastuulla.

Sopimus on päivätty 29. joulukuuta 1919. Sen allekirjoittamisen jälkeen valuutta, vuosisata ja kelloliikkeen omistaja ovat ehtineet muuttua.

Sopimus sen sijaan on voimassa edelleen.


Oli vuosi 2008, kun Ismo Tuovisen perhe osti Kello ja kulta Widemarkin Kajanderin suvulta. Seppämestari Widemarkin kuoltua kisälli Aarne Kajander oli ottanut liikkeen hoitaakseen, ja Kajanderit olivat pyörittäneet Widemarkin nimeä kantavaa liikettä 2000-luvulle saakka.

Ismo Tuovisen isä Mauno Tuovinen on ammatiltaan kelloseppä, ja poika oli seurannut isänsä työtä koko elämänsä. Mukaan liikkeen toimintaan tuli myös Ismon puoliso, jalokiviin erikoistunut diplomigemmelogi Riikka Tuovinen.

Omistuksen vaihdoksen mukana Tuovisen perheelle tuli myös lähes vuosisadan mittainen Widemarkin perintö: valtioneuvoston kellojen huoltaminen.


”Widemark on huoltanut kelloja joka viikko sopimuksesta asti. Ehkä joitain taukoja on tullut välissä, mutta sopimus on ollut voimassa 1900-luvun alusta asti”, nykyisin toimitusjohtajana toimiva Ismo Tuovinen sanoo.

J.F. Widemark oli arvostettu kelloseppä. Hän oli mukana perustamassa Suomen Kelloseppäliittoa ja hänet valittiin myös sen ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Tuovinen uskoo, että juuri arvostus perustaja Widemarkia kohtaan on vaikuttanut siihen, että sopimus valtioneuvoston kanssa on aikoinaan syntynyt.

Nykyisin huoltokierros tehdään keskiviikkoisin.

Liikkeen johtamisesta ja paperitöistä vastaava Tuovinen käy silloin tällöin kierroksilla itsekin. Useimmiten niistä vastaa kuitenkin liikkeen kelloseppä Leo Lehti.

Lehti on käynyt kierroksella lähes joka keskiviikko jo 11 vuoden ajan. Yli satavuotiaat, valtioneuvoston arvorakennusten mekaaniset kellot vaativat edelleen vetämistä joka viikko.


Kierros alkaa puoli kahdeksan aikaan aamulla. Ensimmäisenä Lehti menee Valtioneuvoston linnaan. Siellä hän vetää ensimmäisenä neuvotteluhuoneiden kellot. Alta on ehdittävä pois ennen kuin huoneissa aletaan kokoustaa.

Myöhemmin Lehti käy läpi Presidentinlinnan, korkeimman oikeuden ja ministeriöiden, esimerkiksi maa- ja metsätalousministeriön, kellot.

Välimatkat hän taittaa kävellen, sillä kaikki rakennukset sijaitsevat parin korttelin säteellä.

Kierroksen varrella on huollettava yhteensä noin 35 kelloa. Määrä on vuosien varrella vaihdellut sen mukaan, missä tiloissa esimerkiksi ministeriöt milloinkin toimivat.

Aikaa kierroksella kuluu kahdesta kolmeen tuntia.

Vetämisen ohella Lehti tarkistaa vaativatko kellot varsinaista huoltoa. Esimerkiksi Presidentinlinnassa eräästä pöytäkellosta täytyy varmistaa, käykö se suorassa.

Jos kello vaatii isompaa korjausta, lähtee koneisto usein Lehden mukaan Widemarkin työhuoneelle. Kierrokselle osuu muutama painava kello, loput ovat kooltaan sellaisia, että koneistoa on helppo liikuttaa paikasta toiseen.

Moni kelloista on peräisin 1800-luvulta, loput 1900-luvun alkupuolelta. On pöytäkelloja sekä seinä- ja lattiakelloja. Presidentinlinnassa on sellainenkin kello, jossa koneisto roikkuu kahden patsaan välissä ketjuissa.


Lehti kertoo suhtautuvansa kelloon aina kellona, sijaitsi se missä tahansa.

”Ei se kello siitä paljon eroa, oli se presidentin tai kansalaisen.”

”Kansalaisillakin on vielä kodeissa samanlaisia kelloja”, Lehti huomauttaa kellojen ikään viitaten.

Presidenttiin Lehti ei ole koskaan kierroksellaan törmännyt, harvoin ministereihinkään. Usein paikalla työskentelevät eivät edes huomaa, että kelloja on käyty huoltamassa.

”Jos presidentti on paikalla linnassa, siirretään hommaa”, Lehti sanoo.

Vuosien aikana Lehden eteen on sattunut myös suurempia korjauksia vaativia tapauksia. Sellainen oli esimerkiksi Valtioneuvoston linnan tornikellon vuonna 2010 alkanut huolto.


Se ei ollut yksin kelloseppien projekti, vaan samalla kello entisöitiin alkuperäiseen tyyliinsä. Messingistä valmistetut viisarit saivat uuden kultauksen pinnalleen, ja kellotaulu palautettiin takaisin alkuperäiseen väriinsä: mustaksi.

Myös kellon suurikokoinen koneisto vaati huoltoa.

”Neljä miestä taisi olla siinä kantamassa koneistoa alas tornista”, Tuovinen muistelee.

Vuonna 1823 paikoilleen asennetun kellon kunnostuksessa ja entisöinnissä meni aikaa yli puoli vuotta.


Vanhoissa kelloissa on omat oikkunsa, Lehti ja Tuovinen sanovat. Se miten nopeasti kello käy, saattaa vaihdella esimerkiksi ilmanpaineen mukaan.

Silloin koneistot rukataan käymään eri tahtiin, jotta ne näyttävät oikeaa aikaa.

”Emme tee koskaan mitään, mikä muuttaisi kellon toimintaideaa. Pyrimme pitämään ne mahdollisimman autenttisina”, Tuovinen sanoo.

Hänen mukaansa kello- ja kulta-ala on muuttunut kovaa vauhtia niiden lähes 12 vuoden aikana, joina Tuoviset ovat Widemarkia pyörittäneet.

Kelloliikkeitä on jouduttu sulkemaan, eikä monissa liikkeissä ole enää kelloseppää paikalla. Huollot tehdään keskitetysti muualla.

Myös ihmisten kulutustottumukset ovat muuttuneet, ja kellojen huoltaminen on nykypäivänä standardisoitunut, Tuovinen sanoo. Rannekelloille tarjotaan nykyään tiettyjä huoltopaketteja, ja jos huoltopaketissa vaihdettavia varaosia ei esimerkiksi kellon iästä johtuen enää saa, ei kelloa kaikkialla voida tai suostuta korjaamaan.

”Hyvinä aikoina liikkeitä on avattu ehkä vähän liikaakin”, Tuovinen sanoo alan tilasta.

”Suomi on kuitenkin aika pieni markkina-alue.”

Vaikka Widemarkilla onkin jo vuosisadan ollut säännöllinen asiakas valtioneuvoston sopimuksen kautta, ei liikettä pyöritetä ainoastaan viikoittaisen huoltokierroksen turvin, Tuovinen toteaa.

Asiakkaita on saatava myös muualta.

”Kyllähän tämä sitookin. Kellot on huollettava, oli joulu tai juhannus.”

Widemark pyrkii säilyttämään asemansa esimerkiksi luovilla ratkaisuilla. Jos vanhaan kelloon ei ole enää saatavilla varaosia, saattaa kelloseppä äärimmäisessä tapauksessa jopa tehdä itse kelloon uuden osan.

Joskus pyynnöt ovat myös sellaisia, ettei niitä ihan jokapäiväisillä keinoilla edes ratkaistaisi. Asiakkaita on saapunut esimerkiksi reilun sadan metrin päässä sijaitsevasta Luonnontieteellisestä museosta.

”Yksi päivä Luonnontieteellisestä tultiin norsun syöksyhampaiden kanssa. Niille tarvittiin jalustat.”

Sellaiset tehtiin metallista, jotta hampaat saatiin museoon esille.

J.F. Widemarkin aluille laittamat, yli satavuotiset perinteet velvoittavat Tuovisen mukaansa liikkeen pyörittäjiä edelleen. Monet perheet ovat huollattaneet suvussa kulkevia kellojaan Widemarkilla jo neljän sukupolven ajan, hän sanoo.


Vaikka monen tilan moderniin sisustukseen ei välttämättä sovi vanha kello, on niissä Tuovisen mielestä edelleen omaa tiettyä tunnelmaansa. Sellaista, jota uuden tuotannon paristokäyttöiseen kelloon on mahdotonta saada.

”On aika mageeta, että joku voi sanoa, että tämä on tikittänyt 100 vuotta ja sitä käytetään edelleen joka päivä.”

”Monesta asiasta ei voi sanoa samaa.”