Natsit kiinnostuivat Espoosta merkillisestä syystä 1940: Bodomjärven läheltä sai punaista kiveä, jota Hitler halusi - HS-Espoo - Ilta-Sanomat

Natsit kiinnostuivat Espoosta merkillisestä syystä 1940: Bodomjärven läheltä sai punaista kiveä, jota Hitler halusi

Suomen kiviteollisuus oy alkoi tutkia 1930-luvulla Espoon punaista graniittia. Kuvassa on Suomen kiviteollisuus oy:n työmiehiä Espoon louhoksella vuonna 1937.

Julkaistu: 12.7. 12:35

Hitler halusi espoolaista kiveä holtittomiin rakennushankkeisiinsa, mutta punainen graniitti päätyikin Moskovan metroon.

Tilanne on saattanut vaikuttaa aika toivottomalta.

Kun Suomen kiviteollisuus -yhtiön toimitusjohtaja Hugo Blankett saapui Saksaan 29. syyskuuta vuonna 1940, olivat saksalaiset tilaajat ehtineet jo päättää neuvottelunsa muiden maiden kivitoimittajien kanssa.

Oli yleisesti tiedossa, että Saksassa tarvittiin paljon hyvälaatuista kiveä, jotta Adolf Hitlerin suuruudenhulluja rakennussuunnitelmia voitaisiin toteuttaa. Saksalaiset olivat tiedustelleet kiveä Italiasta, Espanjasta, Ruotsista ja Norjasta. Elokuussa 1940 myös Suomeen oli saapunut Saksan kauppakamarin välityksellä kivitiedustelu, mutta sen jälkeen oli ollut hiljaista.

Siksi Blankett oli nyt Saksassa. Hän halusi vakuuttaa saksalaiset suomalaisen kiven erinomaisuudesta. Sen tosiseikan, että saksalaiset olivat jo käyneet neuvottelut muiden maiden kivitoimittajien kanssa, Blankett ei antanut häiritä.

Blankett tapasi saksalaisen neuvottelijan ja esitteli tälle kivinäytteitä, joita hän oli kuljettanut mukanaan Suomesta.

Saksalaiset kiinnostuivat erityisesti Blankettin esittelemistä punaisista kivilaaduista. Punaista kiveä tarvittaisiin muun muassa Hitlerin luottoarkkitehti Albert Speerin suunnitteleman stadionin rakennustöissä. Hitlerin suunnitelmissa Nürnbergiin rakennettavalla, peräti 400 000 katsojan suurstadionilla järjestettäisiin tulevaisuudessa kaikki olympialaiset.

Toukokuussa 1941 Suomen kiviteollisuus oy ja seitsemän muuta suomalaista yritystä sopivat kivien toimittamisesta Saksaan.

Punainen kivi, josta saksalaiset 1940-luvun alussa kiinnostuivat, on Suomen kiviteollisuus oy:n kärkituotteita. Se on punaista graniittia, jota kutsutaan kivimarkkinoilla nimellä Balmoral red. Nimi tulee oletettavasti englannin kuninkaallisten Balmoralin linnasta.

Yksi tärkeimmistä punaisen graniitin louhoksista on Vehmaalla Lounais-Suomessa. Suomen kiviteollisuus alkoi louhia siellä punaista graniittia jo vuonna 1901. Vehmaalta louhittava punainen graniitti on sen verran ainutlaatuista, että siihen viitataan tuttavallisesti Vehmaan punaisena.

1930-luvun alkupuolella Suomen kiviteollisuudessa kiinnostuttiin myös Pohjois-Espoosta löytyvästä punaisesta graniitista, niin sanotusta Espoon punaisesta. Yritystä kiinnosti erityisesti Bodomin graniittialueen kivi. Bodomin graniittialue ulottuu Bodominjärveltä aina Vantaan puolelle Seutulaan asti.

Bodomin graniittialueen kivi on paitsi kauniin punaista myös helposti louhittavaa, sillä siinä on louhinnan kannalta edullinen, suhteellisen suorakulmainen ja harva rakoilu. Siitä on siis helppo louhia suuriakin palasia kerralla.

Espoon punainen kiinnosti Suomen kiviteollisuutta niin paljon, että yhtiö päätti perustaa louhoksen Juvanmalmille. Samoilla seuduilla on toiminut myös muiden yhtiöiden louhoksia.

Kunnolla tositoimiin Juvanmalmilla päästiin vasta toisen maailmansodan aikana, kiitos Hugo Blankettin onnistuneen Saksan vierailun.

Suomen kiviteollisuus louhi niin sanottuja Hitlerin kiviä louhoksissaan Vehmaalla, Taivassalossa ja Espoossa. Ensin kiviä louhittiin Espoossa Juvan tilan louhimossa, mutta vuonna 1943 yhtiö sulki louhimon ja siirsi louhinnat parin sadan metrin päässä sijaitsevassa Nybyn kylässä olevalle louhimolle.

Nybyn kylän kalliossa oli kuitenkin niin paljon pieniä halkeamia, että Suomen kiviteollisuus sulki pian Nybyn kylän louhimon ja avasi uudestaan Juvan tilan louhimon.

Saksalaisten tekemä iso tilaus toi kiviyritykselle rahaa, jota sodan aikaan kipeästi tarvittiin. Saksasta saatuja rahoja käytettiin muun muassa louhosten modernisoimiseen. Espoon louhos sähköistettiin ja sinne hankittiin muutama käsikäyttöinen varastonosturi sekä sähkömoottorilla toimiva vesipumppu.

Miehiä tarvittiin sodan aikana rintamalla ja työvoimapula oli kova. Juvanmalmilla oli kerrallaan töissä vain 5–6 miestä. Kivien louhiminen oli raskasta, fyysistä työtä ja päivät louhoksilla olivat usein pitkiä.

Louhoksilta tarkasteltuna Saksan voitto näytti varmalta – tai siltä ainakin saksalaiset vaikuttivat louhoksilla vieraillessaan. Saksalaiset nimittäin kävivät säännöllisesti tarkastamassa kivien laatua. Vielä 24. toukokuuta vuonna 1944, noin vuosi ennen sodan päättymistä Saksan tappioon, saksalaisupseerit vierailivat Vehmaan louhoksella tarkastamassa Saksaan tilattuja kiviä.

Saksalaiset maksoivat kivistä suoritettujen tarkastusten perusteella sitä mukaan, kun kiviä valmistui – näin siitäkin huolimatta, ettei kiviä pystytty sodan takia toimittamaan Saksaan. Lopulta vain pieni osa kivistä ehti Saksaan asti, loput varastoitiin Vehmaalle.

Toinen maailmansota päättyi vuonna 1945 Saksan tappioon. Suomen ja Neuvostoliiton tekemän sopimuksen mukaan kaikki Suomessa oleva saksalaisomistus kuului nyt Neuvostoliitolle. Myös Hitlerin stadionia varten louhitut kivet – olivathan ne saksalaisten omaisuutta, sillä Saksa oli jo ehtinyt maksaa ne.

Niinpä Suomen kiviteollisuuden Vehmaalla, Taivassalossa ja Espoossa louhimat kivet päätyivät Saksan sijaan Neuvostoliittoon. Siellä punaista graniittia käytettiin muun muassa metron seinärakenteisiin sekä Moskvajoen siltojen ja penkereiden rakennuskiviksi.

Suomen kiviteollisuus lopetti toimintansa Espoossa jatkosodan jälkeen. Pienemmät toimijat kuitenkin jatkoivat louhintaa seudulla, ja 1960-luvulla Espoon punaista louhittiin muun muassa Helsingin ja Espoon sillanpenkereitä ja kadunreunoja varten. Valtaosa pienemmistäkin louhoksista lopetti toimintansa 1960-luvulla, mutta Österbackenin louhos Vantaan puolella oli toiminnassa vielä vuonna 1993.

Taivassalossa ja Vehmaalla Suomen kiviteollisuus louhii edelleen punaista graniittia.

Jutussa käytetyt lähteet: Hentilä, Marjaliisa (2000): Palstalaisista omakotiasukkaiksi, Vanhankartanon Omakotiyhdistyksen historia 1950–2000. Vähäkangas, Ismo (2000) Finskan kivinen tie. Ikala-Suomalainen, Larjama, Suomalainen (1995): Kivi ja multa – Vehmaan kulta. Saltikoff, Laitakari, Kinnunen, Oivanen (1994): Helsingin seudun vanhat kaivokset ja louhokset

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?