Länsiväylä vedettiin kehityksen nimissä suoraan kartanon eteen – Vaihtokuvat näyttävät rajun muutoksen, kun Espoo paisui joka suuntaan - HS-Espoo - Ilta-Sanomat

Länsiväylä vedettiin kehityksen nimissä suoraan kartanon eteen – Vaihtokuvat näyttävät rajun muutoksen, kun Espoo paisui joka suuntaan

Hiihtäjät katselivat Espoon keskuksen suuntaan rautatietunnelin päältä vuonna 1974.

Julkaistu: 9.3. 7:30

Ennen–jälkeen-kuvat tarjovat neljä erilaista ikkunaa Espooseen. Ne ovat yksittäisiä tuokiokuvia, mutta kertovat samalla myös omasta näkökulmastaan siitä, miten Espoosta on tullut se kaupunki, jonka tänä päivänä tunnemme.

Jorvaksentie mullisti huvilan pihapiirin

1930-luvulla Sinebrychoffin huvilan pihapiiri Espoon Karhusaaressa mullistui. 1800-luvun lopulla valmistuneen huvilan edestä kulkemaan rakennettiin kaksikaistainen Jorvaksentie. Tie kulki Lauttasaaresta siltoja ja maapengertä myöten Koivusaaren ja Hanasaaren kautta Karhusaareen, josta se jatkui Kirkkonummen Jorvakseen saakka. Uusi tieyhteys teki Etelä-Espoosta houkuttelevan kohteen asuntorakentamiselle.

Autojen määrän kasvaessa Jorvaksentie alkoi käydä ahtaaksi, ja nykyisin Länsiväylänä tunnetun moottoritien rakentaminen aloitettiin vuonna 1961. Ruoholahden ja Haukilahden välinen osuus valmistui vuonna 1965. Myöhemmin moottoritietä jatkettiin ensin Suomenojalle ja sitten Espoonlahteen. Viimeisin osuus Kivenlahdesta Kirkkonummelle avattiin vuonna 2013.

1960-luvun lopulla liikennesuunnittelussa alettiin painottaa vapaan yksityisautoilun rinnalla julkista liikennettä. Erityisesti raideliikenne nostettiin pääkaupunkiseudun työmatkaliikenteen perustaksi. Tämä suunnanmuutos vaikutti siihen, että myöhemmin Länsiväylälle rakennettiin bussikaistat. Tehostettu bussiliikenne nähtiin tuolloin metroa parempana ratkaisuna Etelä-Espoon joukkoliikenteen hoitamiseen.

Pertti Maisala kirjoittaa Espoon kaupunkisuunnittelun historiaa käsittelevässä teoksessaan Espoo – oma lukunsa, kuinka onnistuneet bussikaistat auttoivat päättäjiä lykkäämään harkintaa Etelä-Espoon raideratkaisusta ja metroselvitykset pysäytettiin useiksi vuosiksi. Lopulta länsimetro valmistui syksyllä 2017.

Nyt Karhusaari ja Sinebrychoffin huvila ovat kaupungin omistuksessa. Huvilan ohitse humisee Länsiväylän liikenne ja jossain maan alla kulkee länsimetro.

Maisema Sinebrychoffin huvilan ikkunoista Länsiväylän suuntaan on siis muuttunut vuosien saatossa rajusti. Sen sijaan Karhusaaren eteläosat ovat pysyneet pitkälti koskemattomina – ainakin toistaiseksi. Joulukuussa 2018 kerrottiin, kuinka Karhusaareen suunnitellaan isoa lastenkulttuurin keskusta. Hanke on vielä alkutekijöissään eikä sen toteuttamisesta ole tehty päätöstä.

Vanhaan kirkonkylään rakennettiin Espoon keskus, mutta keskustaa sinne ei tullut

Espoon keskus oli 1960-luvulle asti pieni kirkonkylä, joka oli saanut 1900-luvun alussa oman rautatieaseman. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että Espoon hallinnollinen keskus sijoitettaisiin tänne, vanhan kirkonkylän aseman ympärille.

1950-luvulla Espoon kunnan toimitiloilta alkoi loppua tila kesken ja virisi keskustelu hallinnollisen keskustan rakentamisesta. Sopivaa sijaintia ei vain meinannut löytyä.

Vuonna 1963 asemakaava-arkkitehti Olli Parviainen esitteli neljän keskuksen mallin, jossa Espoo oli jaettu neljään noin 80 000 asukkaan ”kaupunkiin”. Keskukset olivat Tapiola, Leppävaara, Espoonlahti ja Bemböle, joka vastasi nykyistä Espoon keskusta.

Keskustelu hallinnollisen keskustan sijainnista jatkui 1960-luvulla. Itään sitä ei haluttu sijoittaa Helsingin läheisyyden ja pääkaupungin merkittävien maanomistuksien takia. Lopulta sijainniksi päädyttiin ehdottamaan Espoon aseman ympäristöä.

Vuosina 1966–1967 järjestettiin kansainvälinen suunnittelukilpailu, jossa tehtävänä oli ideoida hallinnollinen keskusta Espoon keskukseen, rautatieaseman tuntumaan. Kilpailun voitti puolalaisen arkkitehtiryhmän ehdotus, johon sisältyi myös Kirstinharjun alue Suvelassa. Muun muassa kulttuurierojen ja kommunikaatiovaikeuksien takia suunnittelu eteni hitaasti ja lopullinen toteutus poikkesi voittajatyöryhmän laatimasta, paikoin epärealistisestakin suunnitelmasta.

Vuonna 1974 otetussa valokuvassa hiihtäjät katselevat Espoon keskuksen suuntaan rautatietunnelin päältä. Kuvassa vasemmalla näkyy Espoon kaupungintalo, joka valmistui vuonna 1971. Muuten Espoon keskustan kehittäminen on kuvanottohetkellä vielä pahasti kesken. Oikealla näkyy Lindholmin sahaa, joka toimi aina 1980-luvulle saakka.

Radan eteläpuoli alkoi saada nykyistä ilmettään vasta 1980-luvulla, kun Espoontorin kauppakeskus ja sen vieressä sijaitsevat toimistorakennukset valmistuivat. Vuonna 2008 Espoontori sai rinnalleen kauppakeskus Entressen.

Kun Espoon hallinnollinen keskus päätettiin 1960-luvulla sijoittaa vanhaan kirkonkylään, ei juuri uhrattu ajatuksia alueen kaupallisen menestymisen mahdollisuuksille. Nyt Tapiolan, Leppävaaran, Espoonlahden ja Matinkylän suuralueet ovat asukasluvulla mitattuina Vanhan-Espoon suuraluetta, jonka keskus Espoon keskus on, suurempia. Jotain kertoo sekin, että muutama vuosi sitten VR:n kaukojunat alkoivat pysähtyä Espoon keskuksen sijaan Leppävaarassa.

Tulevina vuosina valokuvan maisema todennäköisesti muuttuu taas. Kaupungintalo halutaan purkaa ja uutta Espoolaisten taloa, joka toimisi muun muassa kaupungintalona, suunnitellaan rautatieaseman viereen virastotalojen paikalle.

Otaniemestä tuli tieteen keskus

1900-luvun alussa Otaniemessä vietettiin kartanoelämää. Alueella oli itse asiassa kaksikin kartanoa: Otnäsin kartano ja Hagalundin kartano, molemmat Sinebrychoffin suvun omistuksessa.

1920-luvulla alue jaettiin perinnönjaon yhteydessä kahteen osaan. Toiseen jäi Otnäsin kartano ja toiseen Hagalundin kartano alueineen. 1930-luvulla Otnäsin kartanon alueen omistus siirtyi Kansallispankille.

Toisen maailmansodan jälkeen teknilliset tieteet kehittyivät nopeasti. Pysyäkseen kehityksen kyydissä, Teknillinen korkeakoulu ja Valtion teknillinen tutkimuslaitos tarvitsivat laajat maa-alueet uusien laboratorioiden rakentamiseksi.

Teknillisen korkeakoulun aloitteesta valtio osti Kansallispankilta Otaniemestä yli 100 hehtaaria maata, jolle ryhdyttiin rakentamaan Teknillisen korkeakoulun kampusaluetta.

Otnäsin kartanon rakennus joutui väistymään 1960-luvun alussa Teknillisen korkeakoulun päärakennuksen tieltä, mutta Hagalundin kartano on yhä olemassa, ja sen talleilla toimii Tapiolan ratsastuskoulu.

Vuonna 1971 valmistui arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema Otaniemen vesitorni. Se rakennettiin korkealle kalliolle, paikkaan jossa aiemmin oli sijainnut Hagalundin kartanon huvimaja. Kallio oli suosittu nuorison kokoontumispaikka.

Kun Teknillisen korkeakoulun siirtoa Helsingistä Otaniemeen alettiin puuhata, oli Otaniemi tarkoitus liittää Helsinkiin. Helsingillä oli kuitenkin kädet täynnä töitä aiempien liitosalueidensa kanssa, ja Otaniemin jäi osaksi Espoota.

Nykyisin Otaniemi ja sen naapurissa sijaitseva Keilaniemi ovat yksi Suomen tärkeimmistä inhimillisen pääoman ja innovaatioiden keskittymistä.

Espoon kasvu ponnisti pientaloista

Sotien jälkeen uusia asuntoja piti rakentaa nopeasti. Helsingissä oli paha asuntopula, mikä hidasti pääkaupungin kasvua ja ohjasi kasvua naapurikuntiin.

Espoon taajama-alue laajeni sotien jälkeen erillisinä palasina laajalle alueelle. Pertti Maisala kirjoittaa, että ”on yllättävää todeta, että tämä taajamarakenteen hajautuminen tapahtui ennen yksityisautojen yleistymistä”. 1960-luvulla pientaloihin pohjautuvasta rakenteesta tuli Espoon asemakaavoituksen lähtökohta.

Jälleenrakennuskautta dominoi pientalorakentaminen. Vesi saatiin kaivosta, lämmitys hoidettiin puilla ja tarpeilla käytiin kuivakäymälässä. Pienet elintarvikekaupat sijaitsivat usein kävelyetäisyydellä.

Vuonna 1949 otetussa valokuvassa näkyy pieni puutalo Friisilässä. Ensimmäiset asukkaat muuttivat Friisilään 1940-luvulla, kun alueelle palstoitettiin rintamamiestontteja. Alue on edelleen pientalovaltainen, mutta monet rintamamiestalot on korvattu uudemmilla rakennuksilla.

Lue lisää: Lintuperspektiivi paljastaa, miten Helsingin seutu on muuttunut

Jutussa käytetyt vanhat valokuvat ovat Espoon kaupunginmuseon Bodom–Ämmässuo-näyttelystä, joka aukeaa 18.3.2020. Näyttelyssä on esillä vanhoja valokuvia kaikista Espoon virallisista kaupunginosista.

Jutussa on käytetty lähteenä Pertti Maisalan teosta Espoo – oma lukunsa. Kaupunkisuunnittelun, kaupunkirakentamisen ja kaavoitushallinnon kehittyminen vuoteen 2000.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?