He menivät suolle kuolemaan: Alkoholistit elivät järkyttävissä oloissa espoolaisella kaatopaikalla ja loivat omat lakinsa - HS-Espoo - Ilta-Sanomat

He menivät suolle kuolemaan: Alkoholistit elivät järkyttävissä oloissa espoolaisella kaatopaikalla ja loivat omat lakinsa

Rappioalkoholistit loivat omat tapansa ja lakinsa soiselle kaatopaikalle. Siellä he esimerkiksi pesivät pyykkinsä.

Julkaistu: 30.1. 12:00

Diakoni Elli Korpela auttoi Mankkaalla sijainneen kaatopaikan alkoholisteja 15 vuoden ajan, vaikka tiesi ettei saa ketään raittiiksi.

Vaikka on tammikuu, Tapiolan golfkeskuksen nurmi loistaa kirkkaan vihreänä. Klubirakennuksen vieressä kolme miestä lyö palloa toisensa jälkeen viheriölle. Harjoitteluradan pelaajien lisäksi kentällä ei ole ketään.

Kentällä kävelee Elli Korpela, 75. Hän ei ole koskaan pelannut golfia, mutta nämä nurkat hän on nähnyt lukemattomia kertoja – tosin viime kerrasta on jo yli 30 vuotta.

Silloin täällä oli vesiesteiden ja tiiauspaikkojen sijasta suo, kaatopaikka ja runsaan sadan rappioalkoholistin hökkelikylä. Nyt kaatopaikka on poissa ja metsä hakattu, eikä Korpela enää osaa sanoa, missä sijaitsi metsäpolku, jota pitkin hän tänne Tapiolasta aikoinaan käveli.

Tapiolan seurakunnan diakonina Korpela vieraili 15 vuoden ajan kaatopaikan asukkaiden luona ja yritti auttaa heitä, vaikka tiesi, etteivät miehet selviäisi. Eivät päivät täyttävästä humalastaan, eivätkä elämästä.

Mankkaan suolta ei päässyt pois. Sinne kuoltiin.

Elli Korpela vieraili rappioalkoholistien keskuudessa 15 vuoden ajan.

”Ensimmäisen kerran menin Mankkaalle diakoniapastorin seurassa, mutta sen jälkeen yksin. Koskaan ei tarvinnut pelätä. Ei tullut mieleenkään, että jotain olisi voinut tapahtua”, Korpela muistelee.

”Meillä oli alusta lähtien keskinäinen luottamus. He näkivät, että minä kävin tapaamassa heitä ihmisinä enkä kaatopaikan asukkaina.”

Mankkaan suolle perustettiin kaatopaikka vuonna 1957, minkä jälkeen sen ympärille alkoi kehittyä alkoholistien hökkelikylä. Mankkaan kaatopaikan reunalla asui enimmillään yli sata miestä ja joitakin naisia.

Vastaavia yhteisöjä syntyi myös esimerkiksi Porvoon ja Loviisan kaatopaikoille.

 ”Kun joku yhteisöstä kuoli, eivät miehet hempeilleet. Totesivat vain, että se heitti veivinsä.”

Asunnottomuus lisääntyi eteläisen Suomen kaupungeissa 1960-luvun puolivälin jälkeen. Asuntotuotanto ei pysynyt muuttoliikkeen perässä. Vuokrasääntely piti huolen siitä, että vapaina olevia asuntoja välitettiin pääasiassa perheille.

Yksin elävän miehen oli lähes mahdotonta päästä vuokralle. Yhteiskunta taas jätti asunnottomat oman onnensa nojaan tai eri järjestöjen tarjoaman avun varaan.

Espoossa alkoholistien vaikea tilanne tuotti kuitenkin uuden yhdistyksen. Espoon Diakoniasäätiö perustettiin vuonna 1970 auttamaan asunnottomia, eli se täyttää tänä vuonna 50 vuotta.

Suolla asuvat miehet olivat yleensä kotoisin köyhistä oloista eri puolilta Suomea. Useimmat heistä olivat tulleet etelään töiden perässä ja päätyneet rakennustyömaille. Moni miehistä oli henkisesti sodan rikkoma.

Etelässä elämä oli näyttänyt nurjat puolensa: oli tullut avioero, työttömyys, asunnottomuus, alkoholismi tai kaikki yhdessä. Lopulta alkoholi otti miehestä vallan, ja Mankkaan suo kutsui.

Mankkaan kaatopaikan asukas poseerasi rakentamansa koijan edessä. Mankkaan suon yhteisön elämää kuvasivat kesällä 1985 Seppo Suhonen ja Timo Pettersson. Ei ole selvää, kumpi minkäkin kuvan otti.

Miehet olivat tottuneet elämään karuissa oloissa. Moni oli viettänyt vuosia rintamalla tai asunut tukkikämpillä, joten elämä metsässä tai korsussa ei ollut vierasta. Vähäisen toimeentulonsa asukkaat saivat sosiaaliavusta ja eläkkeistä.

Kaatopaikalta eli ”Mankkaan valinnasta” asukit hakivat tarvitsemansa: rakennustarpeita, tarve-esineitä ja kaupoista pois heitettyä ruokaa.

Miehet eivät juuri pitäneet yhteyttä sukulaisiinsa. Kohtaloon liittyi paljon häpeää.

”Kukapa sitä lähtisi vaikkapa Kuopiosta katsomaan sukulaistaan kaatopaikalle”, Korpela summaa.

Valokuvaaja ikuisti lemmenhetken Mankkaan suon alkoholistien kylässä.

Kaatopaikan yhteisöstä tuli miesten perhe. Suolla asui myös muutamia naisia. Heidän kohtaloaan Korpela näyttää silmin nähden vieläkin surevan.

”Naisten asema siellä oli kurja. Miehet käyttivät heitä hyväksi. Kun oli ryyppy saatava, naiset antoivat itseään. Naisena sitä on kauhea ajatella.”

Mankkaan suon koijat oli tehty kaatopaikalta löytyneestä rakennusjätteestä. Suurin osa metsässä asuvista oli ollut töissä rakennuksilla, joten he osasivat rakentaa lämpimän hökkelin.

”Avuttomimmat, jotka eivät itse saaneet suojaa tehtyä, kömpivät muiden koijiin.”

Yhdessä koijassa asui kaksi tai useampia miehiä, ja jokaisessa oli kamiina.

”Ei kukaan koskaan valittanut, että heillä olisi ollut kylmä.”

Kaikkein kovimmilla pakkasilla Mankkaalta lähdettiin lämpimiin sisätiloihin Helsinkiin, Ruoholahden Liekkihotelliin. Lepakkonakin tunnettuun rakennukseen mahtui satoja kodittomia.

Mutta kun kevätaurinko alkoi lämmittää, mankkaalaiset palasivat muuttolintujen lailla kaatopaikalleen.

Seurakunnan diakoni oli Mankkaan suolla tuttu ja tervetullut vieras.

”Yritin vierailla jokaisen luona säännöllisesti. Menin ja koputin ovelle. Kun tulin paikalle, kävi usein niin, että koijaan tunki muitakin”, Korpela sanoo.

Korpelalla on työmaaltaan vain yksi valokuva. Sen otti 1970-luvulla työtoveri, joka lähti mukaan kaatopaikalle.

Elli Korpelan ainoa kuva työstään alkoholistien parissa. Korpela istuu miesten keskellä takana oikealla. Edessä vasemmalla on taidemaalari Olavi Martikainen.

Parhaat päivänsä nähneessä värivalokuvassa Korpela istuu koijassa miesten ympäröimänä. Kahdella miehistä on päällään tumma puku ja valkoiset kauluspaidat, joten kyse on ehkäpä juhlallisemmasta tilaisuudesta.

”En muista kuvanottohetkeä, mutta kovasti siinä toimitetaan jotain tärkeää asiaa.”

On Korpelalla noilta ajoilta toinenkin käsinkosketeltava muisto: öljyvärimaalaus.

”Mankkaalla asunut taidemaalari Olavi Martikainen antoi sen minulle vuonna 1975. Hän oli maalannut sen koijassaan.”

Martikainen näkyy myös Korpelan saamassa valokuvassa istumassa muiden miesten joukossa.

Elämä kaatopaikan kupeessa merkitsi asukkaille kurjuuden lisäksi myös vapautta normeista ja yhteiskunnan kahleista. Yhteisöllä oli omat tapansa ja jopa lakinsa. Metsässä porisivat pontikkapannut, joita poliisi kävi säännöllisesti etsimässä.

Joku Mankkaalle päätyneistä alkoholisteista vietti kesää 1985 teltassa.

Kaatopaikan asukkaiden raitistaminen oli lopulta toivotonta. Korpela järjesti heille katkaisuhoitoja esimerkiksi Hilan leirikeskuksessa, mutta kun viikko hoidossa oli ohi, alkoholi otti jälleen vallan.

”Muistan yhden perjantai-illan, kun viikon katkaisuhoito oli juuri päättynyt. Kävelin Heikintorilla ja näin, kun poliisi keräsi meidän hoidokkejamme maijaan. Kun oli viikko oltu kuivilla, niin janotti kovasti”, Korpela muistelee.

”Kyllä minä ymmärrän heitä. Alkoholismi on sairaus, eikä siellä kaatopaikalla olisi voinut selvin päin elää.”

Korpela sanoo, että oli käytännössä mahdoton haaste saada Mankkaan miehiä raittiiksi. Niinpä hän keskittyi edes hieman helpottamaan heidän elämäänsä ja tarjoamaan edes vähän inhimillisyyttä.

”Tarjosin mahdollisuuden päästä pesulle ja saada vaatteita varastostamme. Joskus annoin pienen summan rahaa ruokaan ja vannotin, ettei sitä saa tuhlata viinakauppaan. Mutta enhän minä sitä voinut valvoa.”

Mankkaan suolla asunut taidemaalari Olavi Martikainen lahjoitti yhden työnsä Elli Korpelalle 1970-luvulla.

Rappioalkoholistit eivät kiinnostaneet yhteiskuntaa. Mankkaalla kävivät lähinnä seurakunta, poliisit ja ruumisauto.

Metsästä sen asukkaat lähtivät yleensä jalat edellä: alkoholi ja ankara elämä söivät kehoa sisältä.

”Kun joku yhteisöstä kuoli, eivät miehet hempeilleet. Totesivat vain, että se heitti veivinsä.”

Jotkut olivat kuitenkin varsin pitkäikäisiä. Korpela muistaa muutaman, jotka sinnittelivät Mankkaalla yhtä kauan kuin hän kävi siellä.

Jätteiden tuominen Mankkaan kaatopaikalle lopetettiin vuonna 1986. Asunnottomia ryhdyttiin asuttamaan parakkeihin, ja viimeiset asukit siirrettiin Mankkaalta 1990-luvun alussa Olarinluoman asuntolaan.

Kuinka Korpela sitten jaksoi tehdä työtä, joka ei johtanut tuloksiin?

”Minä tunsin suurta lähimmäisenrakkautta heitä kohtaan, ja uskon, että vaistosivat sen”, hän sanoo.

”Oli pakko sulkea asioita mielestään, että sitä jaksoi. En kantanut heidän surujaan, eivätkä he niistä minulle puhuneet. Tilanne itsessään kertoi kaiken. Olin heille vieras, joka tuli käymään.”

Korpela kertoo lopuksi tarinan. Yksi suurikokoinen Mankkaan alkoholisti oli tullut tapaamaan häntä Tapiolan kirkkoon. Korpela ei ollut paikalla, joten mies istui eteiseen tuntikausiksi odottamaan.

”Välillä hän sammui, ja vahtimestari kävi herättelemässä. Mies örisi, että ’Elli auttaa’. Vahtimestari kysyi, että miten muka. ’Sydämellään’, se mies vastasi.”

”Meillä oli alusta lähtien keskinäinen luottamus. He näkivät, että minä kävin tapaamassa heitä ihmisinä enkä kaatopaikan asukkaina”, kertoo Elli Korpela.

Lisää aiheesta