Aikuiset selvisivät, lapsia lähetettiin turvaan Sipooseen: Espoon Mäkkylässä sijaitsi valtava romanileiri, jossa asumukset kasattiin pajuista ja havuista

Julkaistu:

Espoossa sijaitsi 1950-luvulla suuri romanileiri. Vaikka olosuhteet olivat ankarat, leirin vieressä lapsena asunut Roosa Åkerlund muistaa sen turvallisena paikkana: ”Moni lapsi oli useamman vuoden leirillä, kovilla pakkasillakin.”


Espoon Mäkkylänmetsässä lepää kiveen kiinnitetty muistolaatta, joka muistuttaa Mäkkylässä 1950-luvulla olleesta suuresta romanien telttaleiristä. Laatan on kiinnittänyt Suomen tunnetuimpiin romanimusiikin yhtyeisiin kuuluvan Hortto Kaalon perustajajäsen, leirillä lapsena asunut Taisto Lundberg.

Leppävaaralainen Roosa Åkerlund muistaa romanileirin hyvin. Hän asui lapsena mummonsa pienessä mökissä muutaman sadan metrin päässä leiristä.

Åkerlund kertoo pilke silmäkulmassa lähimuistin jo hieman reistailevan, mutta romanien asuinoloista hän tietää ja muistaa tarkasti. Åkerlund työskenteli lähes kolmekymmentä vuotta pääkaupunkiseudun sosiaali- ja asuntoviraston romaniasian yhdyshenkilönä.


”Meille leiri oli Mäkkylänmäki. Siellä asui enimmillään satakunta romania, vauvoista vaareihin. Koko mäki täynnä, puoli kilometriä koirakoululta kirkon suuntaan”, muistelee Åkerlund.

Romanileiri sijaitsi nykyisen Kommendantinmäen juurella, Nokian menestystarinaa siivittäneen Valtion Sähköpajan, myöhemmin Televan, konttorin vieressä.

Romanit tulivat Mäkkylänmetsään samoihin aikoihin kuin Åkerlundin mummo osti 1950-luvun alkupuolella kolmen huoneen ja keittiön mökin tykkitien varrelta.

”Kun yksi romani tuli leiriin, samasta suvusta tulivat muut perässä, pääkaupunkiseudulla eläneitä Karjalan mustalaisia”, kertoo Åkerlund.

Kaikki leirin asukkaat olivat Åkerlundin perheelle tuttuja. Hänen mummonsa oli myös lähtöisin Karjalasta, tuli 1930-luvulla Uusikirkolta ensin Kauklahteen ja sieltä Mäkkylään.

”Telttoja siellä oli viitisenkymmentä. Risutelttoja, joiden katto oli väännetty pajuista ja peitelty jauhosäkeillä. Tervapaperi esti veden tulon.”

Osa asui itse kyhätyissä lautamajoissa, lämmitystä teltoissa ja majoissa ei ollut. Käytössä oli vain priimuskeittimiä, joilla leirin asukkaat laittoivat ruokaa ja lämmittivät pesuveden. Pyykin he pesivät ulkosalla.

”Lattiana oli kuusen oksia ja laudan pätkiä”, muistelee teltoissa usein vieraillut Åkerlund.

Erityisesti hänelle on jäänyt mieleen se, miten telttojen nukkumapaikkoja pehmustettiin havuilla.

”Ei ole ihme, jos romaneilla on reumaa. Kun kolmenkymmenen asteen pakkasella teltassa asuu, kyllä se jälkensä jättää.”

Aikuiset selvisivät jotenkuten Mäkkylän telttaleirissä. Toimeentulo lepäsi naisten käsitöiden varassa. Åkerlundin mukaan jokainen nainen teki omia käsitöitään ja kävi niitä kauppaamassa. He tekivät pieniä liinoja, sillä langoista oli pulaa.

Leirin sijainti oli hyvä, sillä Pitäjänmäeltä pääsi linja-autolla Helsingin keskustaan liinoja myymään. Åkerlund muistelee myös valtaväestön vierailleen leirillä. He tulivat sinne, kun halusivat ostaa käsitöitä.

”Ei siihen aikaan saanut sosiaaliapua. Varmasti jotkut heistä saivat jostain apua, pakkohan se oli, ei kukaan ilman ruokaa tule toimeen.”

Pienen tytön silmin Åkerlund muistaa leirin turvallisena ja rauhallisena paikkana kasvaa. Kaikki elivät sopusoinnussa ja auttoivat toisiaan. Viinaa ei hänen mukaansa juotu, eikä kukaan ollut ilkeämielinen.

”Jokainen eli omaa elämäänsä. Mustalaiset laulavat aina ja vanhat ihmiset lauloivat vanhoja mustalaislauluja.”

Joku valtaväestöstä oli laittanut puuhun roikkumaan köyden, jota Åkerlund muiden lasten kanssa käytti kiipeilyyn ja keinumiseen. Hän kertoo myös leikkineensä usein kauppaa leirin lasten kanssa.

”Haimme tehtaan pihalta metallinpalasia leikkirahoiksi ja myimme käpyjä ruokana.”

Åkerlund kävi alakoulun Leppävaarassa ja kulki yhtä matkaa leirin lasten kanssa kouluun.

”Moni lapsi oli useamman vuoden leirillä, kovilla pakkasillakin.”

Osa leirin lapsista joutui kurjien olojen ja kylmyyden takia valtaväestön ylläpitämään Mustalaislähetyksen lastenkotiin Sipooseen.

”Vanhemmat toivoivat lapsille parempaa elämää.”

Leiri hiljeni pikkuhiljaa 1950-luvun loppupuolella. Åkerlund ajoittaa sen aikaan, jolloin hänen mummonsa kuoli, vuonna 1956, ja hänen talonsa purettiin.

”Kuka lähti minnekin, jotkut saivat asuntoja, toiset menivät sukulaisten luokse. Puistolaan meni suurin osa, vanhoihin junanvaunuihin asumaan.”

Åkerlund itse ei koskaan viettänyt kiertolaiselämää, hänellä on aina ollut katto pään päällä.

”Äitini korosti koulutuksen ja työnteon tärkeyttä.”

Auttamisen halun ja muiden kannustamisen hän kertoo perineensä äidiltään. Manta-äiti oli tunnettu avuliaisuudestaan ja vaikka hän oli köyhä, niin sydämeltään rikas. Åkerlund muistaa, kuinka äiti majoitti usein heille asunnottomia, myöhemmin myös valtaväestöä.

”Jo nuorena tyttönä toivoin, että voisin auttaa romaniväestöä. Koko työikäni olen taistellut romanien asunto-oikeuksien puolesta ja ollut auttamassa asunnottomia.”

Romanien kiertolaisuus päättyi vasta 1970-luvulla, jolloin valtio alkoi kantaa vastuuta romanien asuinoloista. Åkerlund kokee kiitollisuutta siitä, että nykyisin romanit saavat asua asunnoissa, joissa on vesijohdot.

”Jos Mäkkylänmäkeä ei olisi ollut, monen elämä olisi ollut surkeaa. He saivat asettua sinne, ihan kaikkiin paikkoihin romanit eivät saaneet telttoja pystyttää.”

Asunnottomien yö muistuttaa tänä vuonna naisten asunnottomuudesta. Tapahtumaa vietetään eri puolilla Suomea 17.10.