Saattohoitokodissa kaikki eivät halua kuulla kun yhteisömuusikko Pasi Pihlaja soittaa: ”Joskus on tärkeintä vain olla läsnä”

Julkaistu:

Espoossa toimii Suomen ainoa kaupungin palkkaama päätoiminen yhteisömuusikko. Soittopaikat vaihtelevat sairaalan saattohoito-osastosta ikäihmisten ja kehitysvammaisten asumisyksiköihin.


Aina yleisö ei ole se, joka menee konserttiin kuuntelemaan muusikon soittoa, vaan yhä enemmän muusikot menevät yleisönsä luokse. Niin tekevät yhteisömuusikot, jotka vievät musiikkia paikkoihin, joissa sitä kuulee harvoin.

Espoossa toimii Suomen ainoa kaupungin palkkaama päätoiminen yhteisömuusikko. Pari vuotta sitten Tapiola Sinfonietan pitkäaikainen käyrätorvensoittaja Pasi Pihlaja luopui konserttilavoista ja kouluttautui yhteisömuusikoksi.

Nyt Pihlajan soittopaikkoja ovat muun muassa Espoon sairaalan saattohoito-osasto sekä ikäihmisten ja kehitysvammaisten asumisyksiköt.

”Enemminkin tämä on yhdessä olemista ja tekemistä kuin niinkään esiintymistä”, Pihlaja kuvailee työnkuvaansa.

Yhteisömuusikoksi erikoistuminen on varsin uusi koulutus, sillä ensimmäiset yhteisömuusikot valmistuivat keväällä 2018.

Tehtävässä on osin samoja piirteitä kuin musiikkiterapiassa, jota on pitkään käytetty esimerkiksi kehitysvammaisten kuntoutuksessa. Täysin yksiin niiden tarkoitukset eivät mene. Kun musiikkiterapia tähtää yksilön kuntoutukseen, yhteisö­muusikon tehtävänä on viedä taiteesta nauttimista eri yhteisöjen keskelle.

Yhteisömuusikko voi olla esimerkiksi innostava ryhmävetäjä, jonka tehtävänä on luoda yhteisöllisiä musiikkiprojekteja. Konsertteja ja muita musiikkiprojekteja Pihlaja on tehnyt esimerkiksi kehitysvammaisten kanssa.

Tänä syksynä hän on ollut järjestämässä konserttia vaikeasti kehitysvammaisten nuorten aikuisten asumisyksikön Villa Huvin asukkaiden kanssa.

Aiemmin paikka on ollut esillä lähinnä entisten palveluntuottajien, Rinnekoti-säätiön ja Attendon, kaupungin sekä osan asukkaiden omaisten välisten erimielisyyksien takia. Keväällä se sai kuitenkin uuden palveluntuottajan Aspa Palvelut.


Villa Huvin konserttiporukassa on ollut mukana esimerkiksi Eeva Määttä. Määtän äidin Leena Örnin mukaan hänen tyttärestään huomaa, kuinka hän nauttii musiikista, vaikka tytär ei pysty kommunikoimaan puheella tai itse soittamaan.

”Hän on käynyt myös musiikkiterapiassa, ja siellä häntä on saatu aukeamaan yhä ulospäin suuntautuvammaksi”, Örn kertoo.

Örnin mukaan Määttä esimerkiksi ymmärtää musiikin syy–seuraus-suhteita entistä paremmin, eli esimerkiksi sitä, että kun rummuttaa, siitä tulee ääntä. Hymy nousee myös Eeva Määtän kasvoille, kun Pihlaja säestää pianolla, ja Määttä yhdessä äitinsä ja kaverinsa Heini Laihon kanssa rummuttavat mukana.

Laihon elämässä musiikki on läsnä monipuolisesti, ja hänellä on muitakin säännöllisiä musiikkiharrastuksia. Laiho soittaa itse rumpuja bändikerhossa ja kuuntelee paljon musiikkia, kuten Lordia, Pikku G:ta ja Juha Tapiota.

”Tykkään Juha Tapion musiikista siksi, koska hän tekee kaunista musiikkia”, Laiho mainitsee.

Aivan toisenlaisissakin hetkissä yhteisömuusikkoja tarvitaan. Musiikki auttaa virkistämään muistia. Sen Pihlaja on huomannut, kun hän on käynyt soittamassa muistisairaille. Heidän kanssaan muistellaan menneitä ja pidetään toivelaulukonsertteja.

Joskus taas tärkeintä on se, että muusikko ja musiikki ovat vain läsnä. Se korostuu, kun Pihlaja käy soittamassa esimerkiksi Espoon sairaalan saattohoito-osastolla.

Sen käytävällä soittaessaan Pihlaja pyrkii olemaan mahdollisimman huomaamaton ja kunnioittamaan potilaiden tahtoa. Välillä muusikon tehtävä on vain kuunnella.

”Joskus joku pyytää juttelemaan hetkeksi huoneeseensa. Silloin keskustelemme aivan normaalisti, yleensä musiikista. On ollut myös hetkiä, jolloin potilas on pyytänyt minua lopettamaan soittamisen. Silloin olen kunnioittanut potilaan tahtoa ja poistunut paikalta.”

Kun Espoon kaupunki tarjosi Pihlajalle mahdollisuutta aloittaa yhteisömuusikkona, hänelle oli itsestään selvää lähteä siihen mukaan.

Jo pitkään hän oli tehnyt yhteisömuusikon töitä tietämättä, että sille oli olemassa oma sanansa.

Tie yhteisömuusikoksi alkoi jo yli kolmekymmentä vuotta sitten, kun hänen pojallaan todettiin Downin syndrooma. Pojan kasvettua Pihlaja opetti häntä soittamaan yksinkertaisella huilulla, ja yhdessä he alkoivat esiintyä muille kehitysvammaisille lapsille ja heidän vanhemmilleen.

”Poikani kautta olen saanut myös oppia niin paljon elämästä. Hänestä on tullut elämäni suurin tuutori.”