Kun ihminen kuolee, viimeisenä toimii kuuloaisti: Laura Arpiainen suunnittelee tiloja, joissa on hyvä kuolla

Julkaistu:

Käyttäjät unohtuvat usein suunnittelussa, sanoo Aalto-yliopiston sosiaali- ja terveysalan rakentamisen professori Laura Arpiainen.


Mikä on viimeinen ääni, jonka haluat kuulla ennen kuin kuolet? Ehkä se on lintujen laulua tai lokkien kirkunaa, ehkä veden solinaa tai sateen ropinaa? Tai kenties tuulen kohinaa?

”Kuuloaisti on yksi viimeisistä aisteista, joka katoaa, kun ihminen kuolee. Jos olet nähnyt ihmisen, joka kuolee, niin usein suu on vähän auki ja silmät saattavat olla jo kiinni, mutta ihminen kuulee vielä. Aistien kautta tulee hyvän olon tunne. Siksi äänet ovat kuoleman hetkellä tärkeitä”, sanoo Aalto-yliopiston sosiaali- ja terveysalan arkkitehtuurin professori Laura Arpiainen.

Arpiainen toteutti viime keväänä Aalto-yliopistossa arkkitehtuurin laitoksella kurssin, jossa opiskelijat suunnittelivat saattohoitokodin. Kurssilla pohdittiin sitä, millainen on hyvä kuoleman ympäristö.

”Kuolema on rajatila ja tärkeä osa elämää. Se on kulminaatio elämästä, hetki, jossa voi miettiä syvimpiä arvojaan”, Arpiainen sanoo.

Ajatus kuoleman hetkellä elämäänsä pohtivasta ja linnunlaulua kuuntelevasta ihmisestä on kaunis, mutta kaukana nykypäivän todellisuudesta. Valtaosa suomalaisista kuolee laitoksissa, kuten sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Niissä kuuluu veden solinan sijaan laitteiden piippausta, kiireisiä askeleita ja sulkeutuvia ovia.

Tämä johtuu siitä, ettei meillä ole tarpeeksi nimenomaan kuolemaa varten suunniteltuja tiloja, Arpiainen sanoo. Suomessa on vain neljä varsinaista saattohoitokotia. Sen lisäksi joissain sairaaloissa on saattohoidon yksiköitä.

”Saattohoitokoteihin pääsee useimmiten ihmisiä, joilla on niin sanottu ennenaikainen kuolema. Vanhuuteen kuolevia sijoitetaan harvoin saattohoitokotiin, osin siitä syystä, että kuolemaa ei aina voi ennakoida. He kuolevat usein sairaaloissa tai vanhainkodeissa, joissa ympäristö ei ole niin miellyttävä”, Arpiainen sanoo.

Varta vasten kuolemista varten rakennetussa saattohoitokodissa ympäristö voidaan suunnitella alusta alkaen rauhalliseksi ja kuolemaan sopivaksi.

Näin tehtiin Arpiaisen vetämällä kurssilla. Seinien lisäksi huomiota kiinnitettiin myös maisema- ja äänisuunnitteluun – niihin ääniin, joita ehkä haluamme kuoleman hetkellä kuulla.

”En tykkää siitä, kun esimerkiksi taide tuodaan suunnitteluun mukaan vasta lopuksi. Haluan, että se on mukana alusta asti. Sama äänten kanssa. Tuulen kohinaa voi vahvistaa istuttamalla pihalla kahisevia kasveja ja ripustamalla puiden oksiin kilistimiä. Vesiaiheiden kautta voi tuoda veden ääniä tiloihin”, Arpiainen listaa.

Kurssilla saattohoitokodille oli osoitettu tyhjillään oleva tontti Espoon Nuottaniemestä, läheltä meren rantaa.

”Yhteys luontoon on monille tärkeää. Saattohoitokodissa ihmiset ovat usein niin huonossa kunnossa, etteivät he jaksa kävellä sataa metriä meren rantaan. Tällöin meren äänet voidaan tuoda heidän luokseen esimerkiksi asentamalla rantaan mikrofonit”, Arpiainen maalailee.

Yliopiston kurssilla on helppoa esittää lennokkaita visioita ihanteellisesta kuoleman ympäristöstä. Todellisuudessa vastaan tulevat muun muassa erilaiset turvallisuusmääräykset – ja usein myös raha. Lopulta lopullisia kurssitöitä tärkeämpää onkin kaikki se, mitä matkan varrella on kuoleman tilojen suunnittelusta opittu.

Kurssilla opiskelijat esimerkiksi eläytyivät eri rooleihin: joku teki kuolemaa, toinen oli omainen, kolmas lääkäri ja neljäs kunnallispoliitikko. Roolileikin tarkoituksena oli havainnollistaa, millaisia erilaisia tarpeita saattokodin suunnitteluun liittyy ja keitä kaikkia suunnittelu koskettaa.

Erityisesti potilaiden huomioiminen unohtuu sosiaali- ja terveysalan rakennusten suunnittelussa helposti, Arpiainen sanoo.

”Tiedätkö, kuinka monta suunnittelutapaamista olen nähnyt, joissa on paikalla 30 ihmistä aina siivoojista lääkäreihin, mutta ei yhtään käyttäjää? Se on iso ongelma. Henkilökunta sanoo, että he tietävät, mitä potilaat tarvitsevat, mutta eivät he tiedä”, Arpiainen sanoo.

Saattohoitokodit, sairaalat ja vanhainkodit ovat suunnittelijalle haastavia, sillä ne ovat samaan aikaan sekä työpaikkoja että koteja. Ne ovat, Arpiaisen sanoin, specialised working environment, erityistyöympäristöjä.

Käytännössä se tarkoittaa, että lääkäreille ja sairaanhoitajille pitää taataa turvalliset ja helpot työskentelyolosuhteet, mutta samalla ympäristön pitäisi olla potilaille kodinomainen. Nyt suunnittelussa päädytään usein työympäristön ja prosessien kannalta helpoimpiin ratkaisuihin, jolloin kodinomaisuus kärsii, Arpiainen sanoo.

”Institutionaalinen ajatusmalli on syynä siihen, että esimerkiksi vanhainkodit eivät ole kodinomaisia. Meillä on ajateltu vanhainkoteja ensisijaisesti instituutioina. Kun ymmärrämme, että ne eivät ole laitoksia vaan asumisympäristöjä, sitten alkavat puhaltaa uudet tuulet”, hän uskoo.


Yli 20 vuotta Kanadassa asunut Arpiainen muutti Suomeen viime vuonna tultuaan valituksi sosiaali- ja terveysalan arkkitehtuurin professoriksi. Tosin hän itse suosii englanninkielistä titteliä, Professor of Health and Wellbeing Architecture.

”Siinä on mukana wellbeing (hyvinvointi), pidän siitä. Terveydestä tiedetään paljon, mutta wellbeingistä ei niinkään. Terveyden nimissä tehdään juttuja, jotka ovat wellbeingin vastaisia. Pitäisi muistaa, että terveys on osa hyvinvointia”, Arpiainen sanoo.

Hyvinvointi jää hänen mukaansa terveyden jalkoihin esimerkiksi silloin, jos sairaalaa suunniteltaessa ei huomioida lainkaan muita kuin suoraan terveyteen liittyviä tarpeita. Tilaa pitäisi olla myös esimerkiksi hiljentymiselle tai vaikkapa teekupposen keittämiselle, sillä ne tukevat hyvinvointia.

Kanadassa Arpiainen erikoistui terveydenhoitoalan rakennusten suunnitteluun. Hän työskenteli ensin muutamissa arkkitehtitoimistoissa ja sen jälkeen provinssin terveydenhoitohallinnossa.

Kanadan vuodet kuuluvat Arpiaisen puheessa muutenkin kuin asiasisältöjen osalta. Suomen kielen seassa vilahtelee englanninkielisiä ilmauksia, kuten:

”Olen aika outspoken (suorapuheinen).”

”I’m drawn to complex problems.” (Monimutkaiset ongelmat kiehtovat minua).

Suomessa vietetyn reilun vuoden aikana Arpiainen on huomannut monia eroavaisuuksia Suomen ja Kanadan välillä. Yksi niistä liittyy siihen, miten arkkitehdit eivät mielellään haluaisi antaa suunnitteluvaltaa muille.

”Arkkitehdit ovat kauheita snobeja!” Arpiainen nauraa (tämä on nyt varmaankin sitä suorapuheisuutta), mutta vakavoituu sitten.

”Suomessa arkkitehdeilla on usein etäisempi asiantuntijarooli. Tuntuu, että Pohjois-Amerikassa arkkitehdit ovat usein lähempänä asiakkaita. Suomeen kollektiivinen ja osallistava suunnittelu on vasta tulossa. Siihen haluan vaikuttaa”, Arpiainen sanoo.


Kevään kurssilla Arpiainen keskusteli opiskelijoiden kanssa paljon kuolemasta. Tuliko silloin ajateltua myös omaa kuolemaa? Millainen olisi ympäristö, jossa professori haluaisi itse viettää viimeiset hetkensä?

Ensimmäistä kertaa haastattelun aikana vastaus ei tule välittömästi, vaan Arpiainen on hetken hiljaa ja näyttää mietteliäältä.

”Haluaisin kuolla riippumatossa. Olen aina pitänyt pienestä liikkeestä”, hän sanoo sitten ja hymyilee.

”Se olisi joku esteettisesti miellyttävä tai aisteja hivelevä tila. Sinne menisin roikkumaan. Lämmintä pitäisi olla, ei mitään lumihankea. Siinä voisin ummistaa silmät.”

Laura Arpiainen


 Sosiaali- ja terveysalan arkkitehtuurin professori Aalto-yliopistossa.

 Koulutukseltaan arkkitehti. Erikoistunut terveysalan arkkitehtuuriin ja työympäristöjen suunnitteluun.

 Asuu Tapiolassa. Perheeseen kuulu puoliso ja 11-vuotias tytär.

 Harrastaa joogaa ja on myös koulutettu joogaopettaja.