Tukholman esikaupungeista haettiin mallia lähiöiden virkistämiseen 1960- ja 70-luvuilla, mutta nyt iso osa tuotoksista on purettu

Julkaistu:

Vesielementtien kunnostaminen ja ylläpitäminen on työlästä ja kallista.


Valokuvassa lapset leikkivät rantapalloilla. Vesi näyttää vähän samealta, mutta se voi johtua myös 1970-luvun filmistä. Taustalla näkyy puita.

Iloinen kesänviettokuva ei ole Kumpulan maauimalasta tai Tapiolan kahluualtaalta. Kuva on Karakalliosta, jossa lasten kesäpäivien kohokohtiin kuului pulahdus torin laidalla sijainneessa altaassa.

”Se ei ole suurensuuri, mutta nuorimmista se tuntuu suorastaan uima-altaalta. Aurinkoisina päivinä torilla on kuuma ja vesi altaassa lämpenee nopeasti. Uikkarit voi vaihtaa puskassa tai pukea jo kotona valmiiksi mekon tai sortsien alle”, Leena Lukkari kirjoittaa vuonna 2018 ilmestyneessä Karakallion historiikissa.

Vesiaiheita, kuten suihkulähteitä ja vesialtaita, rakennettiin uusille asuinalueille 1960- ja 1970-luvuilla. Usein vesielementti rakennettiin ostoskeskuksen, alueen keskuksen, yhteyteen.

Ostarit olivat uusien asuinalueiden tärkeitä kohtaamispaikkoja, ja niiden ympäristöistä haluttiin tehdä eläviä ja viihtyisiä. Tässä vesi oli keskeisessä roolissa.

Vesialtaat ja suihkulähteet ovat olleet osa eurooppalaista kaupunkikulttuuria. Ajatus altaiden rakentamisesta lähiöihin on todennäköisesti perua 1900-luvun alun Yhdysvalloista, sanoo Aalto-yliopiston maisema-arkkitehtuurin professori Jyrki Sinkkilä.

1900-luvun alussa Yhdysvalloissa rakennettiin julkisia kaupunkipuistoja, niin sanottuja reformipuistoja. Puistoissa oli usein myös leikkiin tarkoitettuja vesialtaita. Yhdysvalloista ajatus kahluualtaista levisi todennäköisesti Saksan ja Ruotsin kautta lopulta myös Suomeen.

”Uskon, että Tukholman esikaupungeista löytyy sylttytehdas, josta myös Suomeen on haettu esikuvaa”, Sinkkilä sanoo.

Esimerkiksi Tukholman keskustan kupeessa sijaitsevassa Kungsholmenin kaupunginosassa on peräti neljä suosittua lasten kahluuallasta.


Myös Soukkaan rakennettiin 1970-luvun alussa vesialtaat ja suihkulähde. Toisin kuin Karakalliossa, Soukassa altaat on tarkoitettu nimenomaan koristeiksi.

Soukan torialue, jolla altaat ja suihkulähde sijaitsevat, on arvostetun puutarha-arkkitehti Maj-Lis Rosenbröijerin suunnittelema, ja se on säilynyt pitkälti alkuperäisessä asussaan. Paitsi, että altaissa ja suihkulähteessä ei ole nyt ollut pariin kesään vettä.

Tämä johtuu siitä, että alunperin altaat ja suihkulähde oli kytketty viereisen taloyhtiön vesijohtoverkkoon. Kun taloyhtiössä tehtiin putkiremontti pari vuotta sitten, katkesi yhteys altaiden ja taloyhtiön vesijohtoverkon välillä.

Kaupunki aikoo palauttaa altaat ja suihkulähteen takaisin käyttöön, lupaa kunnossapitovalvoja Helena Tschokkinen Espoon kaupungilta.

”Altaista ei olla luopumassa. Kun metrokeskus valmistuu, torialue tullaan jossain vaiheessa varmasti uusimaan. Torialueella on kuitenkin pidetty hyvin Rosenbröijerin alkuperäisidea, joten luulen, että sen mukaisesti tullaan jatkamaan ja altaat säilyttämään”, Tschokkinen sanoo.


Tässä suhteessa Soukka on harvinainen poikkeus. Monista 1960- ja 1970-luvuilla rakennetuista altaista ja suihkulähteistä on vuosien saatossa luovuttu.

Samalla kun ostarin merkitys lähiön keskuksena on vähentynyt, on vähentynyt myös kiinnostus ostarin lähiympäristöön. Esimerkiksi Helsingin Puotinharjuun ja Kontulaan rakennettiin 1960-luvulla komeat vesialtaat, jotka on sittemmin purettu.

Myös Karakalliossa huonoon kuntoon päässeistä altaista luovuttiin 1980-luvun lopulla. Tilalle karakalliolaiset saivat suihkulähteen. Suihkulähdekin tosin purettiin vuonna 2013 Karakallion torin kunnostuksen yhteydessä.


Soukan altaiden pelastukseksi on todennäköisesti koitunut se, että altaat ovat pysyneet hyvässä kunnossa. Alueella ei myöskään ole tehty isoja uudistuksia, joiden yhteydessä altaista olisi luovuttu.

”1970-luvun suunnittelu on ollut perusteellista. Tekniikka on ollut onnistunutta. Altaista on myös pidetty hyvää huolta. Ne on pinnoitettu vuosien saatossa moneen kertaan”, Tschokkinen kehuu Soukan altaita.

Vesi on hankala elementti. Talvella se tuppaa jäätymään, ja altaiden puhtaanapito on työlästä: joko vesi pitää vaihtaa säännöllisesti, sitä on kloorattava runsaasti tai veden pitää olla jatkuvassa kierrossa.

Esimerkiksi Tapiolaan vuonna 1985 valmistuneen vesiputoustalon julkisivua koristaneet vesiputoukset ehtivät olla käytössä vain muutaman vuoden. Myös talon edustalla ollut allas rehevöityi nopeasti. Vesiputoustalo purettiin viime vuonna.

Nykyään vesiaiheiden rakentaminen uusille alueille on harvinaista.

”Vesiaiheiden ylläpito vaikeaa. Ne vaativat rahaa. Julkiseen kaupunkitilaan vesielementti voisi hyvinkin tuoda sisältöä. Ikävää, että niiden rakentaminen on vähentynyt”, Aalto-yliopiston Sinkkilä sanoo.

Paikallisesti vesialtailla on iso merkitys. Se nähtiin tänä kesänä vesiaiheistaan tunnetussa Tapiolassa, jossa avattiin muutaman vuoden kiinni ollut lasten kahluuallas.

Ensimmäisenä viikonloppuna altaalla oli noin tuhat kävijää.