Planica
Siitä on nyt 14 vuotta, kun Pirjo Muranen tanssahteli Liberecin MM-sprintissä maaliin kolmantena ja otti Suomen tuoreimman mitalin tässä hiihtomuodossa.
Suomalainen miessprintteri ei tässä tempussa ole onnistunut koskaan, naiset yhteensä neljästi. Joni Mäki kävi vuosi sitten olympiakisoissa lähimpänä.
Liberecin kisojen jälkeen Suomi on saavuttanut arvokisamitaleita, runsaastikin, kaikilla muilla arvokisaohjelman matkoilla paitsi miesten 4x10 kilometrin viestissä.
Lue lisää: Jasmi Joensuu tilitti karmeaa pettymystään Ylellä – ”Pitihän se arvata”
Planican sprinttipäivä mursi taas kerran, eikä yllättäen, monet isot odotukset. Jasmi Joensuu kompuroi itsensä ulos, finaalikandidaattina pidetty Johanna Matintalo tummui mössöisellä radalla täysin. Ja niin edelleen.
Kirkkaaksi valopilkuksi nousi kolmen miehen kolarisuman taidokkaasti ja onnekkaasti välttäneen Ville Ahosen taistelu välierävaiheeseen saakka. Muista ei jäänyt jälkipolville kerrottavaa.
Hiihdon arvokisoja jo esisprintillisistä 1990-luvun puolivälin ajoista kiertäneelle tuli väkisin sellainen olo, että tämä on nähty joskus ennenkin.
Kaikenlaista on kokeiltu tässä hiihtomuodossa loistavasta Ruotsista rekrytoidusta lajivalmentajasta lähtien. Somepreesenskin on lajiperheen sisällä aivan viimeisen päälle, mutta tulokset ne vain kiertävät samaa rataa luotettavasti kuin kolmosen ratikka.
Ristomatti Hakola hiihti 2017 Lahdessa MM-sprintin finaalissa itseään Petter Northugia vastaan, mutta nykyään kankaanpääläisen huippuvauhditn ovat historiaa ja satsaukset muilla matkoilla.
Lähemmässä tarkastelussa mielikuvat eivät nytkään ole sama asia kuin todellisuus.
Sprinttiä on nyt maailmancupissa hiihdetty runsas kaksi vuosikymmentä. Niiden aikana palkintopallille on noussut peräti 17 suomalaista hiihtäjää. Yksi on ottanut peräti MM-mitalin olematta koskaan cupissa kolmen sakissa.
Lue lisää: MM-olosuhteet muuttuvat radikaalisti tietyn kellonajan jälkeen – tätä se tarkoittaa käytännössä
Tämä on nuppilukuna isompi kuin se hiihtäjäjoukko, jolta tämä on onnistunut niin kutsutuilla normaalimatkoilla.
Eikä porukkaan uskomatonta kyllä kuulu edes sekä MM- että olympiafinaalin urakoinut Ristomatti Hakola. Hän vaihtoi sprinttipanostukset aikanaan normaalimatkoihin siksi, ettei nähnyt sprinttihiihtäjänä saavansa Suomessa minkäänlaista arvostusta. Toinen syy oli toki terveys, joka on rajussa sprinttitreenissä kovilla.
Ylempänä mainittu luku todistaa toisaalta sen, että tervettä ydintä sprinttisatsauksiinkin löytyy. Toisaalta se osoittaa, että juuri tässä hiihtomuodossa kilpailu kovenee arvokisoissa rajuimmin.
Suomella on pian heittää peliin arvokisoissa peräti kaksi nuorten sprinttimaailmanmestaria, ja menestysmaiseman maalaaminen vaatii tulevaisuudessa isoa huomiota juuri sprinttiin.
Erävaiheessa pahan kolarisuman taidolla ja onnella välttänyt Ville Ahonen oli Suomen mustan sprinttipäivän valopilkku.
Kansainvälisen hiihtoliiton puheenjohtaja, ruotsalainen miljardööri Johan Eliasch ei Ilta-Sanomien haastattelussa Planicassa peitellyt lainkaan sitä, että maastohiihdon tulevaisuutta eivät ole metsään katoavat, väliaikapaikoilla käväisevät köriläät, vaikka FIS-pomo suureksi Thomas Wassbergin faniksi tunnustautuikin.
Kompakteja, uusia sprinttimatkoja on vuorenvarmasti tulossa kisaohjelmaan mukaan, ja silloin joku lajikonservatiivien rakastama matka antanee niille tilaa. Tv ja mediatunnusluvut sanelevat pelin hengen.
Kolminkertainen olympiavoittaja Iivo Niskanen liittyy suomalaisessa huippuhiihdossa kaikkeen.
Maailmancupin sprintissä parhaimmillaan 4:nneksi sijoittunut Niskanen edustaa hiihtäjänä kaikkea sitä, mitä me suomalaiset ihailemme – ja kääntäen myös kaikkea sitä, mistä Hakola puhui arvioidessaan sprinttitykkien nauttimaa kansallista arvostusta.
Rakastamme väliaikalähtöjä perinteisellä hiihtotavalla ja katsoisimme vaikka kolme tuntia putkeen, kun Niskanen liu’uttaa menemään pitkässä ylämäessä lantio majesteettisen ylhäällä. Johan Eliasch ei katsoisi.
On jopa turvallinen arvio, että ilman Niskasen tuomaa menestystä ja glooriaa suomalainenkin, painavilla kivillä lastattu hiihtokelkka olisi jo jonkin verran kääntynyt modernimpaan suuntaan.
Tämä ei ole mitään Niskasen kritisoimista, vaan kylmää faktaa.
Iivo Niskanen on valtavalla menestyksellään vaikuttanut paljon myös siihen, mitä ja millaista hiihtoa suomalaiset arvostavat.
Mitä muuta suomalainen hiihto vaarantaa heikolla sprinttikulttuurillaan?
Sprinttihiihdon kautta urheilija oppii parhaiten myös massalähtöjen – kaksi henkilökohtaista matkaa ja viestit – toimintatavat eli esimerkiksi taloudellisuuden, ajolinjat, peesit, pienet härskit temput.
Katsokaa sprinttihiihtäjänä pinnalle tulleen Johannes Hösflot Kläbon olemusta massalähdöissä, mies on kuin stoalaisuuden perikuva.
Kaikki lähtee arvostuksesta, jonka kautta syntyy kulttuuri, jonka kautta syntyy valmennuksen huippuosaaminen, jolla kehitetään lahjakkaita urheilijoita parhaimmillaan edellisen kappaleen lopussa mainitun herran tasolle.
Työn iloa.
