Janne Lahtela palasi nostamaan suomalaisia huipulle – kaularanka, välilevyt ja kädet murskaksi, mutta olympiavoittaja ei luovuta - Freestyle - Ilta-Sanomat

Janne Lahtela palasi nostamaan suomalaisia huipulle – kaularanka, välilevyt ja kädet murskaksi, mutta olympiavoittaja ei luovuta

Janne Lahtelan tyylinäyte 2004 maailmancupin osakilpailusta.

Julkaistu: 1.12.2015 11:00

Salt Lake Cityssä olympiakultaa 2002 voittanut Janne Lahtela on tehnyt pitkän uran: 17 vuotta maailmancupissa ja 8 vuotta Japanin päävalmentajana. Suomeen palannut maailmanmestari kertoo nyt hersyvään tyyliinsä tarinansa, josta ei adrenaliinia ja onnettomuuksia puutu.

Janne Lahtelan, 27, korvissa humisee Deer Valleyn laskettelukeskuksessa. Utahin aurinko on 12. helmikuuta 2002 paahtanut tuntikausia Salt Lake Cityn olympiakisojen kumpareikkoa ja tehnyt siitä päätöskierroksen viimeisille laskijoille petollisen ansan.

Sukset toimivat rinteen varjoon jääneellä alaosalla tahmeammin kuin yläosalla, ja valon ja varjon leikki on heittänyt suomalaiselle melkoisen haasteen muutenkin äärimmäisyyksien urheilulajissa. Itseään ja tarvittaessa muitakin kohtaan armoton Lahtela tuntee epävarmuutta odotellessaan tuomaripisteitä.

»Voi v...u, kusiko se tähän? Jätinkö liian paljon auki?» Lahtela muistelee pitkää odotustaan lähes 14 vuotta myöhemmin, 41-vuotiaana Suomen freestyle-maajoukkueen uutena päävalmentajana.

»Pisteiden tulo kesti, minuutti tuntui ikuisuudelta», numerolla 2 laskenut Lahtela kertaa.

Hän siirtyi viimeistä edellisenä laskijana johtoon, ja suomalaisriemu repesi, kun USA:n Travis Mayer epäonnistui viimeisessä hypyssään. Yksi henkilö muistaa juhlineensa puolivaloilla, vaikka kaikki muut Suomi-asuiset menivät Deer Valleyssä ekstaasiin.

»En yleensä tyytynyt edes voittoon, jos se tuli mielestäni keskinkertaisella laskulla.»

Toinen lappilainen olympiavoittaja, edesmennyt mäkihyppääjä Jouko Törmänen kertoi aikanaan, että jo matkalla Lake Placidin suurmäen montusta 1980 iski henkinen tyhjyys: tässäkö kaikki?

»Se oli päivä, jona minun piti voittaa. Mutta voiton jälkeen en tuntenut kuin pohjatonta väsymystä ja helpotusta. Tulin töihin, tein työni ja that’s it. Jotenkin asian merkitys hahmottui vasta keväällä 2002, kun menin silloisilla kotikulmillani Sveitsissä pelaamaan golfia. Ensimmäinen lyönti tuntui varmasti kivemmalta kultamitalistina kuin hopeamitalistina.»

Janne Lahtela pääsi olympiavoittonsa jälkimainingeissa tapaamaan myös silloista tasavallan presidenttiä Tarja Halosta.

LAHTELA PAINOTTAA, ettei missään nimessä väheksy saavutustaan ja lähes kilon painoista kultamitaliaan, vaan yrittää lokeroida ne.

»Olin yli 20 vuotta halunnut olla olympiavoittaja, suorastaan päättänyt olla. Miten tyhjää ja sisällötöntä se kaikki raadanta olisikaan ollut, jos ei siitä muuta olisi jäänyt kuin ne muutamat minuutit Deer Valleyssä! Paljon tärkeämmiksi nousivat muistot ja ihmiset, jotka kulkivat siinä rinnalla», Lahtela sanoo kevyttä lounastaan haarukoidessaan.

Lautanen muistuttaa ravintoterapeutin märkää unta siksi, että Lahtelan liikuntaharrastukset ovat jonkin aikaa rajoittuneet koiran kanssa lenkkeilyyn.

»Kaaduin kesällä motocross-pyörällä, kaularanka murtui ja kädet menivät poikki. Jokin tuollainen on siinä lajissa vain ajan kysymys», kumpareuransa jälkeen muun ohella motocross-kuskien fysiikkavalmennusohjelmia laatinut olympiavoittaja myöntää.

Lahtela antaa nyt, Slush-päivänsä lounastauolla Helsingissä, ensimmäisen haastattelunsa suomalaiselle medialle vuosikausiin. Sanottavaa on kertynyt.

»Ymmärrän ja hyväksyn sen, että Suomen kumparelaskumaajoukkueen mielenkiintoisin nimi on juuri nyt sen päävalmentaja. Japanissa (päävalmentajana 2006–2014) annoin aluksi haastatteluja, mutta kun niitä tulkattiin ihan törkeästi väärin, aloin näyttää tv-kameroille keskisormea ja kieltäydyin kaikesta mediatyöstä. Yllätyksekseni se vain kasvatti entisestään legendaani tiukasti tapakulttuuriin nojaavassa maassa», Lahtela muistelee huvittuneena.

Kumparelasku kuuluu Japanissa seuratuimpiin talvilajeihin, ja Lahtela nousi tähdeksi samoina vuosina, joina Mika Häkkinen ratkaisi kaksi F1:n maailmanmestaruuttaan juuri Japanin GP:ssä Suzukassa.

»Suomalaisuus oli kova juttu Japanissa silloin. Niin kova juttu se ei ollut, että palkanmaksuni olisi ollut ykkösasia, kun Japanin liittoon iski finanssikriisi. Sain myöhemmin kertakönttänä peräti puolentoista vuoden palkat.»

Janne Lahtelan kumparelasku-ura kesti huimat 15 vuotta.

PÄÄVALMENTAJANA Lahtela ei paennut vain tv-kameroita. Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 2011 vain 60 kilometrin päässä hänen Japanin-kodistaan. Kemijärveläinen muutti pohjoisemmas Hakuban hiihtomaisemiin. Mika Myllylä voitti niissä 30 kilometrin olympiakultaa 9. helmikuuta 1998, mutta kaksi päivää myöhemmin koettiin vielä huikeampi suomalaisen värisuoran olympiapäivä.

Suomi saavutti hyppyrimäessä Jani Soinisen ja Janne Ahosen ykkös- ja nelossijat sekä Shika Kogenin kumpareikossa sijat 2, 3, 5 ja 6. Lahtela otti hopeaa, serkkupoika Sami Mustonen pronssia, Lauri Lassila oli viides ja Minna Karhu naisten kilpailussa kuudes. Tällainen menestys on nykyään totaalista utopiaa.

Olympiamenestys teki parhaiten omissa sisäpiireissään, hengenheimolaisten kesken viihtyneistä kumparemiehistä koko kansan kasvoja. Rooli ei istunut heille kovin luontevasti. Lajin ydintä kun oli silloin ja on edelleen vaikea selittää ulkopuolisille. Median kysymykset liittyivät usein lajin kuviteltuun vaarallisuuteen; lopulta urheilijat turhautuivat siihen.

Ajatellaanpa hetki silloista maajoukkuetta, todellista Dream Teamiä. Lahtela on olympiavoittaja ja maailmanmestari. Mustonen on olympia- ja MM-mitalisti. Australiaan asettunut Lassila on MM-mitalisti. Hieman nuoremmista pojista Mikko Ronkaisesta tuli maailmanmestari ja olympiamitalisti, Tapio Luusuasta MM-mitalisti ja olympiaviitonen. Kaikki tämä tapahtui vuosina 1998–2009.

»Kyse oli sisäisestä kilpailusta ja samaan aikaan aivan huikeasta tiimihengestä ja syvästä ystävyydestä. Olimme fanaattisia tyyppejä, sama hullunkiilto silmissä kaikilla. Nyt valmentajana en ole enää ainakaan ulospäin sellainen; kulmat ovat pyöristyneet.»

Janne Lahtela juhli Aiko Uemuran kanssa tämän voitettua Åren maailmancupin kisan 2008.

Vaikka kumparelasku toki voi olla vaarallinen urheilulaji, Lahtela pitää mainetta liioiteltuna. Hän ei usko olevansa 15 vuoden uransa – lajissaan ennätyksellisen pitkän – jälkeen sen raihnaisempi kuin saman ajan ammatikseen jääkiekkoillut tai alppihiihtänyt.

»Lopetin 2006 erittäin hyvässä kunnossa. Mutta on totta, että kumparelaskun oheisharjoittelu on rajua puuhaa, jossa sattuu ja tapahtuu. Minulle näköjään vielä uran jälkeenkin.»

Kesän motocross-turma harmittaa, sillä Lahtela oli harjoitellut ahkerasti nostolavalla veteraanien MM-kisoja varten painonnostossa.

»Olen tempaissut 80 kiloa sarjaan 69 kiloa ja työntänyt 120.»

 Jos olisin nähnyt Jeesuksen kävelevän Kruunuvuorenselällä vettä pitkin, en olisi jaksanut kuvaa napata.

Lahtelan ja kumppanien oheisharjoittelu oli aina äärimmäistä ja ajoittain jopa vaarallista. Se ei kuitenkaan koskaan ollut mitään huvittelua tai ylimielistä kuoleman kosiskelua, vaan kaiken takana lymyilivät vinhat tarkoitusperät.

»Kumparelasku on aivan äärimmäisen adrenaliinipurskeinen urheilulaji. Elimistö ja psyyke täytyykin ympäri vuoden totuttaa adrenaliiniin. Jos tosipaikka on edessä vasta kilpailukauden avauksessa, sitten vasta voikin käydä huonosti. Sen takia teimme ympäri vuoden juttuja, joissa sivulliset eivät varmaan paljon järkeä nähneet.»

Samalla logiikalla Lahtelalle tekee tuskaa hyväksyä, että kolme tuntia vuorokauden 24:stä urheiluun käyttävä henkilö voi nimittää itseään huippu-urheilijaksi tai ammattilaiseksi.

»Missä muussa ammatissa se on mahdollista? Lopuista 21 tunnista pitäisi muutama käyttää kehonsa tai mielensä kehittämiseen tai huoltamiseen», sekä luku- että adrenaliininarkkariksi tiedetty Lahtela painottaa.

»Se oli päivä, jona minun piti voittaa. Mutta voiton jälkeen en tuntenut kuin pohjatonta väsymystä ja helpotusta», kuvaa Janne Lahtela olympiavoittoaan.

ADRENALIININ ERITYKSEEN liittyi myös Lahtelan päätös lopettaa uransa keväällä 2006. Naganoon 1998 hän oli noussut viime tipassa kärsittyään vakavasta polvivammasta peräti kaksi täyttä kautta. Salt Lake Cityn glooriaa edelsivät polvileikkaus ja toipilasvaihe. Viimeisiä eli viidensiä olympiakisoja Torinossa 2006 edelsi erittäin vakava tapaturma kaudella 2004–2005.

»Vedin Kanadassa pannut ja tulin suoraan selälleni jäiseen kumpareeseen. Selkään tuli pakaralihaksen kokoinen mustelma. En ollut kilpailukunnossa, mutta koska MM-kisat pidettiin 2005 Kuusamossa, en voinut jäädä pois. Magneettikuvat näyttivät, että selästä oli mennyt kolme välilevyä ihan paskaksi. Selän kuntouttamisen kanssa meni sitten olympiakausi, vaikka juuri ennen kisoja olin kaksi kertaa pallilla maailmancupissa.»

Lahtela saapui kisakaupunkiin jälleen mitalisuosikkina, mutta nyt hän yllätti itsensä ajattelemalla kummia.

»Kaapissa oli jo olympiakulta ja -hopea. Mietin, että olisi kiva saada seuraksi pronssimitali. Siis mitä helvettiä! Tajusin, että nyt taitaa olla tulitikut raavittu. Kun olin niin pitkään elänyt valtavassa näyttämisenhalussa, niin jossain vaiheessa se liekki sammuu.»

Janne Lahtela osoitti kylmäpäisyytensä Salt Lake Cityssä 2002, kun hänen suksensa irtosi harjoituksissa kesken hypyn: Lahtela päätti suojella leikattuja polviaan ja tuli tarkoituksella olkapää edellä kivikovaan rinteeseen.

Olympiavoittajana Lahtela ajatteli matkaa kultamitaliin, ei saavutusta sinänsä. Hänen matkansa oli yhtä pitkä, tuskallinen ja antoisa kuin suuren esikuvan taival olympiakultaan Montrealissa 1976.

Lahtela ei nimittäin kauan mieti vastausta kysymykseen, mistä hän sai palonsa tavoitella äkkiseltään niin tavoittamatonta asiaa kuin olympiakulta. Se tuli Kemijärven naapurista Sodankylästä, 57-kiloiselta vaalealta mieheltä.

»Näin pikkupoikana painija Pertti Ukkolan tv-haastattelun. Hän sanoi, ettei ollut paljon kouluja käynyt, mutta näytti kaulassa roikkuvaa olympiakultaa ja totesi, että ainakaan tätä häneltä ei viedä pois. Olin laakista myyty, tuollainen mitali on minunkin saatava. Jälkikäteen voin sanoa, että suomalaiset keskimäärin tyytyvät liian vähään. Huippu ei häämötä koskaan niin kaukana kuin kuvitellaan. Minä jos kuka olen siitä elävä todiste.»

Tavoitetta edistivät urheilukipinän vahvasti puraisema isä ja pojan luontainen viha häviämistä kohtaan. Kaikkia mahdollisia lajeja kokeillut ja useimmissa kilpaillutkin Lahtela arvelee olleensa lapsena ajoittain todennäköisesti sietämätön. Mutta vielä todennäköisemmin hän katsoo olleensa diagnosoimaton adhd-tapaus, jota lääkittiin kahdeksan tunnin päivittäisellä ulkoliikunnalla.

»Kumparelasku on aivan äärimmäisen adrenaliinipurskeinen urheilulaji. Elimistö ja psyyke täytyykin ympäri vuoden totuttaa adrenaliiniin», Lahtela tuumaa.

KEVÄÄLLÄ 2014 Lahtela istui kotonaan Helsingin Katajanokalla ja kelasi elämäänsä kuluneiden 22 vuoden ajalta. Japanin-pesti oli päättynyt, kalenteri täynnä tyhjää. Yksityiskohta sieltä, toinen täältä, pääasiassa sumuista.

»Sen hahmotin, että 250 päivää tuli oltua reissussa joka vuosi. Sitten tyhjenivät akut.»

Lahtela muistelee, että keväästä 2014 suvivirteen 2015 hän poistui jäänmurtajistaan ja hotellivankilastaan tunnettua Katajanokkaa Helsinginniemestä erottavan sillan pohjoispuolelle, ihmisten ilmoille, korkeintaan kymmenen kertaa. Ei vastannut puheluihin, ei sähköposteihin, ei tekstiviesteihin. Oli epäsosiaalinen.

Ja onnellinen.

»Kääpiösnautserimme kanssa kävin lenkillä monta kertaa päivässä, mutta aina Katajanokalla. Koirakaan ei ole kovin sosiaalinen. Jos olisin nähnyt Jeesuksen kävelevän Kruunuvuorenselällä vettä pitkin, en olisi jaksanut edes kuvaa napata.»

Suomen päävalmentajana Lahtela tiedostaa, että kumparelaskun asema ei ole sama kuin 1990-luvun alussa. Harrastajia ovat syöneet sekä uudet freestyle-hiihdon muodot että lumilautailu.

»Tämä lyhytjännitteisyyden aika haastaa kumparelaskun, koska siinä kestää helvetin kauan päästä tietylle tasolle. Se on raaka ja brutaali rupeama. Kaikki ei tule heti ja helposti syliin, vaan nuorille ihmisille täytyy puhua vuosikausien päässä odottavasta täyttymyksestä.»

Raakaa ja brutaalia on myös hiihtolajien valmennustyö. Siksi Lahtela mietti tarkkaan motiivejaan, kun hän sai tarjouksen päävalmentajan työstä freestylen lajiyhdistykseltä Ski Sport Finlandilta.

»Täytyy tarkasti tietää, miksi sen työn haluaa ja mitä siinä aikoo tehdä. Keväällä 2015 olin niin levännyt, että pystyin taas sellaiseen analyyttiseen ajatteluun.»

Jos Suomen lajiympäristö on vajaassa kymmenessä vuodessa muuttunut, niin on itse lajikin. Lahtela aloitti maailmancupissa teinipoikana 195-senttisillä suksilla ja otti olympiakultaa 182-senttisillä kapuloilla. Nyt moguleihin syöksytään 172-senttisten suksien päällä. Lyhyet sukset helpottavat hyppäämistä, mutta ovat peruslaskussa ja hyppyjen alastuloissa epästabiilimmat kuin pitkät edeltäjänsä.

»Laji on mennyt akrobatian suuntaan, joten lajispesifit vaatimukset ovat vähän muuttuneet, perusasiat eivät. Urheilijamuutos karrikoidusti on sellainen, että me nostimme kyykystä 190 kiloa ja nykyiset kaverit 170 kiloa, mutta he painavat viisi kiloa vähemmän.»

Urheilusanomat 48/2015

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?