Arvostelussa odotettu The Last of Us: Part II – mestariteos kuvaa karua maailmaa ja ihmismieltä ennenkuulumattomasti

Hittipelin odotettu jatko-osa ei tyydy palvelemaan fanien odotuksia. Pelillisesti se on ottanut harppauksia eteen päin, tarinaltaan se on anteeksipyytelemätön. Kyseessä on yksi vuoden pelitapauksista.

Ellie ja Dina ovat The Last of Us Part II:en kantavia voimia. Pelin näyttely on laadukasta ja näyttelijät onnistuvat vangitsemaan hienovaraisetkin tunteet.

13.6.2020 16:00

The Last of Us: Part II käsittelee ihmisen haurasta psyykettä pelihistorian parhaimmalla tavalla. Muun muassa Kummisetä II:sta vaikutteita ottanut postapokalyptinen ja tarinallinen selviytymisseikkailu ei arkaile näyttää ihmisten epätäydellisyyttä, pakkomielteitä ja moraalikatoa, mutta se haastaa myös pelaajan kyseenalaistamaan oikeutusta teoilleen.

Alkuperäisen The Last of Usin ilmestyttyä vuonna 2013 väiteltiin siitä, onko kyseessä peliteollisuuden Citizen Kane -hetki – siis tapaus, joka muuttaa alan tulevaisuuden lopullisesti ja vaikuttaa kaikkiin myöhempiin peleihin tavalla tai toisella.

Ehkä oli, ehkä ei, mutta The Last of Us voitti 230 erilaista palkintoa, se listataan usein kaikkien aikojen pelien joukkoon, ja siitä on tuloillaan HBO-sarja.

Ennen sarjaa ilmestyy kuitenkin jatko-osa, The Last of Us: Part II kesäkuun 19. päivä Playstation 4:lle. Lähtökohta on armoton: kuinka vastata tähtitieteellisiin odotuksiin seitsemän vuotta alkuperäisteoksen jälkeen?

Hyvää:

  • Kunnianhimoinen tarina

  • Audiovisuaalinen puoli

  • Ensimmäisestä osasta monipuolistuneet kontrollit

Huonoa:

  • Pelin ajoittainen kaatuminen (saattaa korjautua myöhemmin)

  • Valikoiden värisävyt ovat vaikeita erottaa

Graafisesti peli on näyttävä.

Part II alkaa vuosia edellisen pelin lopusta. Maailma on ensimmäisestä osasta tuttu, sieni-infektion murentama Yhdysvallat. Jäljelle jääneet ihmiset pyrkivät selviytymään ja muodostamaan yhteisöjä.

Vaarana ovat vesikauhumaisesti päälle rynnivät tartutetut. Ihmisiinkään ei voi luottaa, sillä yhteiskunnan romahtamisesta on jo noin 25 vuotta: osa ei ole koskaan elänyt lakien vallitessa ja meno on sen mukaista.

Ensimmäisen osan läpipeluu on suositeltavaa, muttei välttämätöntä. Päähenkilöinä jatkavat tutut Ellie sekä Joel ja viittauksia alkuperäispeliin on paljon. Koska The Last of Us: Part II:en vahvuus on tarina ja sen kuvaamat emootiot, pelaajan on huomattavasti helpompi päästä peliin sisälle, jos asetelma on tuttu.

Alkuperäistä The Last of Usia verrattiin Cormac McCarthyn teokseen Tie. Molemmat ennen kaikkea kertomuksia kahden ihmisen matkasta ja heidän suhteestaan. Jatko-osaa voi verrata Kummisedän ohella esimerkiksi antimilitaristisiin elokuviin.

Koska tarina on vahvin osa-alue, siitä on kirjoitettava varoen juonipaljastuksia.

Ensimmäisen osan tavoin peli jatkaa kerrontansa osalta minimalistista linjaa, joskin näyttävämpien kohtausten määrä on noussut. Juoni ei pyri koukeroisuuteen, vaan hakee pontta ihmisen tunteista. Rakenteeltaan peli eroaa ensimmäisestä. Heti alkuminuuttien aikana selviää, ettei peli etene täysin kronologisesti ja siinä missä ensimmäinen osa oli korostetusti kuvaus päähenkilöiden Ellien ja Joelin näkökulmasta, toinen osa haastaa moraalifilosofiaan.

Niin Ellie, Joel kuin muutkin pelin värikkäistä hahmoista ovat inhimillisiä heikkouksineen ja vahvuuksineen – toki maailmanlopun jälkeisellä tavalla. Ihmisten tuska välittyy kotisohvalle.

Edelleen kyse on matkasta ja siitä, miten pelin maailma ja tapahtumat muokkaavat henkilöitä. Pelissä nähtävä raaka väkivalta jättää jäljet hahmokatraaseen. Siitä syntyykin pelin kantava teema.

Aina ei tarvitse mennä jalan. Hevonen toimii kulkupelinä varsinkin laajemmissa peliympäristöissä.

Ensimmäisessä osassa Ellie oli 14-vuotias, nyt 19. Ellien lapsekkuus ja pienet inhimilliset hetket pitivät aikoinaan pelaajan toiveikkaana. Raa’an taistelun unohti millisekunniksi, kun Ellie teki hajahuomion puutarhatontuista tai kertoi puujalkavitsin. Toiveikkuuden myötä myös traagiset menetykset tuntuivat sydämessä asti, sillä peli hyödynsi kursailematta maton vetämistä jalkojen alta silloin, kun pelaaja ei osannut odottaa.

Part II ei tyystin luovu pienien iloisten hetkien luomasta hyvän olon tunteesta, mutta se on edeltäjäänsä synkempi, ilottomampi ja vihaisempi. Kyse ei ole kevyestä viihteestä.

Huomioitavaa on, että kakkososa käynnistyy huomattavasti ensimmäistä osaa hitaammin ja aukeaa pala palalta verkkaisesti. Tämä ei ole ongelma pelisarjan konkarille, mutta voi kummastuttaa untuvikkoa.

Pelillisesti Part II on ottanut huomattavan askeleen eteenpäin. Ensimmäinen osa sai kritiikkiä lähes yksinomaan ohjauksesta. Jatko-osa ei edelleenkään ole uranuurtaja kontrolleiltaan, mutta pelaaminen on koukuttavaa. Osansa hauskuuteen luovat monipuolisemmat peliympäristöt ja järkevämmät viholliset.

Kun ensimmäisessä pelissä vaihtoehtona oli joko hiippailla kyykyssä, harhauttaa vihollisia rikkoutuvan pullon äänillä tai sitten vain rynniä päin rajallisilla panoksilla, nyt vaihtoehtoja on useampi.

Hiippailusta on tehty taktisempaa, sillä korkeaa ruohikkoa voi käyttää piilona. Kyyryasennon lisäksi autojen alle, heinikkoon tai vaikka ilmastointikanavaan voi ryömiä, mutta viholliset osaavat myös tarkastaa nämä paikat. Makaamalla tähtääminen helpottuu realistisen tuntuisesti. Lisäksi ympäristö on aiempaa rikkoutuvampi: lukittuihin taloihin voi päästä hajottamalla ikkunan ja karkkiautomaatista voi lasin särkemällä löytää esimerkiksi kuntoa palauttavan patukan.

Kitara toimii Ellien turvana läpi pelin. Soitantaa pääsee myös kontrolloimaan.

Vihollisiin puolestaan on saatu vaikeutta lisäämällä jäljityskoiria, jotka haistavat pelaajan reitin niiden päästyä hajuetäisyydelle. Lisäksi viholliset kommunikoivat enemmän ja uskottavammin. Tästä syystä vihollisista on tullut inhimillisempiä, ja taistelusta heidän kanssaan synkempää. He muun muassa kutsuvat toisiaan nimeltä ja surevat ystävänsä kuolemaa.

Uutta on myös Ellien pitämä päiväkirja, jota kannattaa lukea aina mahdollisuuksien puitteissa. Päiväkirja lisää tarinan syvyyttä ja tarjoaa riipaisevan vilkaisun Ellien mieleen. Samaten kannattaa etsiä ympäristöstä rakennuksiin kätkettyjä kirjeitä, seiniä koristavia graffiteja tai lokikirjoja, sillä ne usein ovat mininovellimaisia tarinoita murtuvasta maailmasta.

Myös aseiden kehittely on aiempaa monipuolisempaa, mutta perusidea on sama: luonnosta löytyviä osasia voi käyttää aseiden ominaisuuksien päivittämiseen.

Infektoituneita on aiempaa useampaa tyyppiä. Jokaisen päihittämiseen on oma, erityisen toimiva lähestymistapa.

Graafisesti peli on kaunis ja hahmosuunnittelultaan alan ehdotonta kärkeä. Ellien, Joelin ja muiden hahmojen tunnetilat välittyvät kasvoista muita pelejä tarkemmin. Luonnon valtaama ympäristö on visuaalisesti karu, mutta kaunis. Yksityiskohtainen maailma on aiempaa avoimempi nostaen pelin kokonaiskeston jopa 30 tuntiin, vaikkei edes koluaisi kaikkia nurkkia läpi.

Kritiikkiä voi antaa valikoista, joiden vaalean eri sävyjä on vaikea erottaa. Sävyongelma vaikeuttaa jäljellä olevan kunnon havaitsemista sekä valikoissa kulkemista.

Näyttelyltään Part II on niin ikään pelimaailman kärkeä. Käytetty motion capture -teknologia ja näyttelijät Ashley Johnson, Troy Baker ja Laura Bailey etunenässä esiintyvät vangitsevasti niin välinäytöksissä kuin muuallakin. Esimerkiksi satunnaiset hetket, jotka aktivoituvat pelaajan toiminnan myötä, on tehty taiten.

Äänisuunnittelu on laadukasta, joskin ilman kuulokkeita se ei pääse täyteen loistoonsa. Televisiosta voi olla vaikeaa kuulla, mistä mikäkin rasahdus, huuto ja naksuttelu kuuluu. Musiikilla saadaan luotua vainoharhaisuutta infektoituneiden keskellä ja nostettua adrenaliinia taistelukohtauksissa. Parhaimmillaan Oscar-palkitun säveltäjä Gustavo Santaolallan musiikki on herkissä hetkissä.

Valokuvatila antaa mahdollisuuden kikkailla ja ikuistaa yksityiskohtaisen maailman myös normaalin pelikuvakulman ulkopuolelta.

Tiivistetysti The Last of Us: Part II jatkaa ensimmäisen osan linjalla pelien tarinankerronnan huipulla. Pelillisesti se on ottanut suuria askelia eteenpäin, ja taistelu niin ihmisvihollisten kuin infektoituneidenkin kanssa on monipuolista. Valittamista on vaikeaa löytää, mikäli lajityypin peleistä nauttii.

Part II ei luonnollisesti voi yllättää upeudellaan, kuten ensimmäinen osa. Se kuitenkin välttää turhan fanservicen ja on juoneltaan odottamaton.

Jos ensimmäiseen osa jäi pelaamatta, Part II tulee häikäisemään tarinallaan ja elokuvamaisuudellaan. On kuitenkin mahdollista, ettei Part II toimi jokaiselle itsenäisenä teoksena. Pystyykö hahmoihin samaistumaan samalla tavalla, jos ei tiedä edes ensimmäisen juonta ja jääkö jatko-osan motiivit tällöin vaikeiksi ymmärtää? Pelillisesti ja miljööltään se varmasti iskee ummikkoihinkin.

Lopuksi: nouseeko kakkososa klassikoksi, kuten edeltäjänsä?

Se jää nähtäväksi, mutta keskusteluja teos tulee hallitsemaan pitkään.

The Last of Us: Part II

Julkaisija: Sony Interactive Entertainment (Naughty Dog), 2020

Saatavilla: Playstation 4

Ikäraja: (PEGI) 18

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?