Peliarvio: Hogwarts Legacy saa Harry Potter -fanit haukkomaan henkeä, mutta ohut juoni jättää kylmäksi

”I have always said that travel broadens the mind!” (olen aina sanonut matkustamisen avartavan mieltä!)

Saako tämä lause aikaan kylmiä väreitä, vai nouseeko verenpaine?

Jokaiselle Hogwarts Legacy -peliä jo pelanneelle lause on tuttu. Tätä ja muutamaa muuta hokemaa toistavat floo flamesit, joiden avulla pelaaja voi siirtyä nopeasti paikasta toiseen taikamaailmassa.

Hokemat kuvaavat osuvasti myös pelin olemusta: Ensimmäisten 10 tunnin ajan ne jaksavat naurattaa, mutta lopulta maailma jää tyhjäksi ja juoni ohueksi.

Pelin tunnelma on varsinkin kielletyssä metsässä aivan erinomainen.

Aloitetaan positiivisesta.

Kuukauden takaiset ensitunnelmat on helppo allekirjoittaa vieläkin: Tylypahka on valtava ja taianomainen paikka, jossa on mahdotonta suunnistaa ilman karttaa. Mysteerejä riittää ratkottavaksi ja tosifanit bongaavat jatkuvasti viittauksia kirjoihin ja elokuviin.

Toinen pelaajan kotipesistä, Tylyaho-kylä, on sekin kotoisa ja täynnä nostalgiaa. Yksityiskohtiin on todella käytetty aikaa. Jos Tylyahossa pysähtyy katsomaan ei-pelattavia hahmoja, aina on meneillään jokin pieni tarina pelin sisällä: välillä kauppias heittää Tylypahkan opiskelijat ulos liikkeestään, toisinaan kotitontut suorittavat metkuja. Pieniä nyansseja, jotka tuovat maailmaan vähän eloa.

Lisäksi lukuisat sivutehtävät avaavat maailmaa ja ei-pelattavien hahmojen tarinoita, vaikka ne olisivat ison juonen kannalta epäolennaisia. Esimerkiksi eräästä kotitontusta kertova sivutarina oli niin surullinen, että se kosketti jopa enemmän kuin pelin varsinainen juoni.

Hevoskotkalle esittäytyminen toimii samalla tavalla kuin elokuvissa.

Taistelumekaniikka on erittäin miellyttävä. Loitsujen yhdistelystä saa selvää etua taisteluihin. Myös erilaisten taitojen lunastus tuo plussaa ja persoonallisuutta hahmoon, jonka ulkonäköä voi muokata yllättävän paljon. Pimeässä metsässä liikkuminen on aidosti kammottavaa, eikä koskaan tiedä, millainen otus eteen hyökkää.

Tupavalinta tuo myös erilaisia elementtejä tarinaan. Luihuisen valinneet saattavat nähdä valtavan mustekalan tupansa ikkunasta ja korpinkynnen tupa on ainut, johon pääsee laskeutumaan ulkokautta luudalla. Puuskupuhin valinneet vierailevat Azkabanin vankilassa. Rohkelikossa voi tutustua haamujen tarinaan.

Niin ja mainitsinko, että voit kasvattaa omia yksisarvisia?

Pelin maailmaan on helppo uppoutua tuntikausiksi pitkienkin työpäivien jälkeen. On hyvin todennäköistä, että itsensä löytää pelin ääreltä aamuyöllä, vaikka työt alkavat aikaisin aamulla.

Pelissä voi kasvattaa omia yksisarvisia.

Sitten miinuksiin.

Tylypahkasta avautuvat jylhät vuoret kutkuttavat ja vaikuttavat lupaavilta, mutta avoin maailma jää lopulta tyhjäksi. Vaikka peli tarjoaa kauniit grafiikat, lukemattomia hirviöitä ja pahoja velhoja piilopaikoissaan, suuressa maailmassa ne alkavat ennen pitkää toistaa itseään ja tuntua merkityksettömiltä.

Pelissä on myös monia turhia toimintoja joita ilman seikkailu olisi jouhevampaa.

Rajallinen tavaroiden määrä on rasittava ominaisuus, vaikka pelin edetessä kapasiteettia voi kasvattaa. Vaatteita täytyy vaihtaa tai parannella jatkuvasti, jotta hahmo pärjää vihollisia vastaan. Vuorokauden vaihtamisen ajaksi hahmo käpertyy lattialle nukkumaan. Ajoittain tämä ominaisuus näyttää naurettavalta.

Hevoskotkalla lentäminen on aina taianomaista.

Maailma on kaunis, mutta tuntuu usein tyhjältä.

Varsinainen juoni on ohut ja jättää kylmäksi. Hahmon pääpahisten, Ranrokin ja Victor Rookwoodin kohtaamiset ovat ohi jo ennen kuin ne ehtivät edes alkaa. Kun hahmo etsii mystisten, muinaisten taikavoimiensa alkuperää, lopussa häämöttävä vastaus jättää sekin toivomisen varaa.

Juoni kaipaa syvyyttä ja koukeroita. Tuntuu, että enemmän tunnetta löytyy joistakin sivutehtävistä.

Pelaaja saa pelin aikana tehdä valintoja, jotka vaikuttavat siihen, mielletäänkö hänet hyväksi vai pahaksi velhoksi. Kielletyt loitsut saa oppia vain oikeat valinnat tekemällä, mutta juonen loppuratkaisun kannalta tällä valinnalla ei ole lopulta mitään vaikutusta itse peliin. Näin suuren mittaluokan pelissä tämä tuntuu vähintäänkin kummalliselta.

Ja ne hämähäkit. Niitä on kaikkialla. On tuskin yhtäkään metsäretkeä, joiden aikana ei joutuisi listimään yhtä hämähäkkiä – päätehtävistä puhumattakaan. Vihollisten listiminen kuuluu peliin, mutta tähänkin olisi mukavaa saada hieman vaihtelua.

Kirotut hämähäkit.

Kielletyt loitsut ovat tehokkaita ja kauhistuttavia myös pelissä.

Tiivistettynä peli jää kaipaamaan syvyyttä.

Varsinainen juoni on nopeasti ohi. Pelistä myös puuttuu muutamia legendaarisia paikkoja, kuten pääsy salaisuuksien kammioon, tai Azkabanin vankilan laajempi tutkiminen. Toivoa sopii, että nämä paikat tuodaan peliin uusien päivitysten muodossa.

Kaikesta huolimatta peli on taianomainen ja onnistunut kokemus. On aina yhtä uskomatonta liitää taikamaailman läpi hevoskotkalla tai ratsastaa graphornilla. Lohikäärmeitäkin pelistä löytyy, mutta niillä ei ainakaan toistaiseksi pysty ratsastamaan.

Peli todella onnistuu tarjoamaan jokaiselle jotakin, vaikka ei olisi edes Harry Potter -fani.

Lopuksi vielä. Allekirjoittanut lupasi kertoa ensitunnelmien yhteydessä, miltä tuntui lausua avada kedavra. Onhan se myönnettävä: se oli yhtä kielletyn ja mahtavan tuntuista, kuin lapsena kuvittelin.

Avada kedavra!