Peliarvostelu: Kauhuseikkailu The Sinking City pursuaa hyviä ideoita – ja jää uinumaan

Julkaistu:

Peliarvostelu
The Sinking City onnistuu Cthulhu-peleistä edeltäjiään paremmin, mutta valitettavasti kompastuu myös keskeneräisyyteen ja viimeistelemättömyyteen.
1920-luku, bostonilainen yksityisetsivä, matka eristäytyneeseen kalastajakaupunkiin, oudot näyt ja toispuoleisen maailman olentoja palvova kultti.

Kuulostaako tutulta?

Se ei ole ihme. Sherlock Holmes -peleistä tutun Frogwaresin Lovecraft-kauhuseikkailu The Sinking City ammentaa tarinansa ja visuaalisen ilmeensä samasta lähteestä kuin viime vuoden lopulla ilmestynyt Cyaniden Call of Cthulhu.



Ulkonäön ei pidä antaa hämätä.

Konepellin alle kurkistaessa erot paljastuvat ja tuore Frogwaresin peli voittaa parhaan Lovecraft-pelin tittelin lonkeronmitalla.

Seuraava osio koskee aiempaa Call of Cthulhu -peliä. Halutessasi voit hypätä seuraavaan väliotsikkoon.

Aluksi: Paluu Call of Cthulhuun

Näin jälkeenpäin huomaan olleeni liian hellämielinen arvioidessani viime vuoden Call of Cthulhua.
Katsoin sitä nostalgialinssien läpi. Olen kuitenkin odottanut säädyllistä Lovecraft-peliä siitä lähtien, kun joskus teininä tartuin Charles Dexter Wardin tapaukseen ja ahmin sen jälkeen kaikki Jalavan kauhusarjan Lovecraft-kertomukset.

Call of Cthulhu oli tähän kuumeeseen kelvollinen plasebolääke.


Seison edelleen sanojeni takana siinä, että pelin maailma ja luku luvulta avautuva tarina oli rakennettu jännittäväksi ja koukuttavaksikin. Pelinä se ei vain ollut kauhean hyvä.

Call of Cthulhun jättimäisin ongelma oli, ettei siinä ollut paljoakaan pelaamista.

Arvoitusten rakenne toisti itseään ja peli opasti pelaajaa eteenpäin putkessa niin varmalla otteella, ettei pelaajan vastuulle jätetty juuri muuta kuin yksityisetsivän liikuttaminen yhdestä mystisestä paikasta toiseen mystiseen paikkaan.

Se puudutti. Kun pelin alussa vielä kuvitteli astuneensa konduktööriksi kosmisen kauhun höyryjunaan, ennen pitkää tajusi istuvansa sittenkin kosmisen tylsässä Renault Cliossa ja vieläpä apukuskin paikalla.

Kharon vie Oakmontiin

Tämä avautuminen Call of Cthulhusta toimikoon johdantona sille, mitä The Sinking City tekee oikein: se antaa pelaajalle vastuuta ja oivaltamisen iloa.

Peli alkaa siitä, kun bostonilainen yksityisetsivä Charles Reed matkustaa laivalla Oakmontin kalastajakaupunkiin, jonka raamatullisen mittaluokan tulva on eristänyt muusta mantereesta.

Reediä kuljettava purtilo on nimetty kuolleiden sieluja Haadekseen vievän lautturin Kharonin mukaan.

Vähemmälläkin alleviivaamisella kävisi selväksi, että nyt ollaan matkalla jumalan selän taakse ja helvettiin.


Oakmontissa tulva on nostanut meren syvyyksistä maihin myös hirviömäisiä olentoja. Niiden hyökkäysten vuoksi moni vetisistä kortteleista on autioitunut ja suljettu lankkuaidoilla.

Tunnelma on kuin vallankumouksen jäljiltä. Katujen kulmissa leimuaa autoja liekeissä, vähät asukkaat ovat umpimielisiä, vaiteliaita ja sairaita, ja valta on valunut muutaman korruptoituneen mahtisuvun käsiin.

Oakmontiin matkustaneista moni on kadonnut. Reedin mieltä painavat näyt, joita hän on nähnyt paikasta. Hän haluaa selvittää näkyjensä lähteen, jonka uskoo olevan yliluonnollista perua.

Pelaajalle tehdään selväksi, että Oakmontissa on kauppareittien katkeamisen takia kaikesta muusta pulaa paitsi merivedestä ja hirviöistä.

Dollareilla ei tee mitään, sillä hirviöiden ilmaannuttua luodeista on tullut arvokkainta omaisuutta. Niitä käytetäänkin Oakmontissa vaihdannan välineenä.

Etsivätyötä, arkistojen kaivelua ja yliluonnollisia kykyjä

Suurin osa pelistä on etsivätyötä, mikä on toteutettu pienen ukrainalaisstudion mittapuulla ilahduttavan monipuolisesti.

Oville koputtelun ja silminnäkijöiden jututtamisen lisäksi yksityisetsivämme repertuaarissa on pari yliluonnollista kykyä, jotka auttavat tapahtumien rekonstruoimisessa rikospaikoilla.

Välillä johtolankoja, kuten taparikollisten tunnettuja osoitteita, on kaivettava esiin poliisin, kirjaston, sanomalehden tai sairaalan arkistoista.

Kun vihjeitä on kerätty riittävästi, yksityisetsivä Reed vetäytyy mielen palatsiinsa yhdistelemään niitä johtopäätöksiksi.


Toisinaan peli tarjoaa useampaa, keskenään ristiriistaistakin johtopäätöstä, joista on valittava eniten oikealta tuntuva vaihtoehto. Valinnat vaikuttavat juonen kulkuun.

Helpoimmilla vaikeustasoilla peli vinkkaa tärkeistä johtolangoista ja ilmoittaa muun muassa, kun tutkittavan paikan kaikki vihjeet ovat löytyneet. Masokistisimmalla tasolla peli vaikenee kuin muuri.

Pienempi, mutta silti merkityksellinen osa peliä ovat taistelut hirviöiden kanssa.

Visiitit näennäisesti autioihin taloihin – niissä on melkein aina hirviöitä – aiheuttavat etenkin pelin alussa sydämentykytyksiä ainakin omalla pelitaktiikallani.

Koska halusin säästää luoteja, ryntäsin leipomaan isompiakin wylebeasteja kenttälapiolla. Lähitaistelu ei kuitenkaan ole suositeltavaa. Energian lisäksi pelaajan on selvitäkseen pidettävä huolta myös Reedin mielenterveydestä, joka järkkyy kaikenlaisia kauhuja kohdatessa.


Oli miten oli, kokemuspisteillä Reedistä saa esimerkiksi nopeamman ampujan ja taitavan ansoittajan, mutta muutokset ovat sen verran pieniä, että taistelut säilyvät pelin edetessäkin vaivalloisina ja kömpelöinä.

Osittain se on hyvä asia, sillä Charles Reedin ei ole tarkoituskaan olla Serious Sam vaan Jussi Vares, joka on lähtenyt Turun saaristosta epähuomiossa liian pitkälle soutelemaan.

Luoti povarieukolle vai lyijymyrkytys hirviöille?

The Sinking City tekee monta asiaa oikein. Sitten nurkan takaa puksuttaakin mutta-juna täydessä lastissa.

Suurin ongelma on keskeneräisyys.

Se näkyy teknisten ongelmien määrässä: Xbox-versio kaatuilee, pelihahmot hutkahtavat toisinaan kadun läpi ja ilmestyvät leijumaan silmien korkeudelle, ja grafiikkakin on nykypeliksi melko rosoista katsottavaa.


Tällaiset satunnaiset ongelmat vielä sietäisi, mutta keskeneräisyys vaivaa myös monia pelin pohjaideoita.

Otetaan esimerkiksi ammukset: oli hyvä idea tehdä luodeista valuutan vastine, sillä näin pelaaja joutuisi punnitsemaan jatkuvasti antaako kohtaamalleen hirviölle lyijymyrkytys vai säästäisikö sittenkin vähät ammuksensa kaupankäyntiin.

Paitsi että kaupankäyntiä ei ole.

Pelin puoliväliin mennessä yksi povarieukko pyysi yhtä luotia maksuksi ennustuksestaan. Sen koommin luodit eivät ole kelvanneet kenellekään, mutta niitä kyllä tyrkytetään palkkioksi vaivaksi asti.

Vaivaksi siksi, koska yksityisetsivä ei jaksa kantaa kuin rajallisen määrän luoteja lippaissaan ja moni tehtäväpalkkio jää lunastamatta.

Mahtipontisen ponnistuksen puolivalmis tulos

Myös avoimeksi maailmaksi kutsuttu Oakmont on jäänyt puolitiehen.

Se ei ole niin huonosti tehty kuin takavuosina ilmestyneen L.A. Noiren aavekaupunki, missä ei kerta kaikkiaan ollut mitään tekemistä (myös L.A. Noiren tekijät tajusivat tämän ja lisäsivät peliin mahdollisuuden hypätä yli kaikki ”avoimessa maailmassa” huristelut).

Toisaalta se ei ole lähellekään niin hieno kuin Red Dead Redemption 2:n Amerikka, jossa pelaajalle tyrkytetään viidentoista sekunnin välein jotain nähtävää tai tehtävää.
Labyrinttimäinen Oakmont on jossain näiden kahden puolivälissä. Synkän kaupungin tunnelma tulvivine katuineen ja ränsistyneine kaupunginosineen on hieno, mutta vain pientä osaa taloista pääsee oikeasti tutkimaan.


Kaupunkilaiset ovat enimmäkseen kuuromykkiä statisteja, eikä edes kadun varressa hihkuvalta lehtipojalta saa ostettua Oakmont Chroniclea.

Keskeneräisyys ei tee The Sinking Citystä missään tapauksessa kelvotonta peliä.

Kaltaiseni kauhunörtit ilahtuvat pelin lukemattomista viittauksista eri tarinoihin. Niitä piisaa tutummista Lovecraft-novelleista aina Robert W. Chambersin Keltaiseen kuninkaaseen.


Pelissä seurataan esimerkiksi Varjo Innsmouthin yllä -novellista tuttujen innsmouthilaisten tarinaa.

Näiden kalaa tai sammakkoa muistuttavien puoli-ihmisten kotikaupunki on The Sinking Cityssä jo tuhottu, mutta osa heistä on paennut hävitystä Oakmontiin.

Innsmouthin evakot elävätkin Oakmontissa eräänlaisena paarialuokkana. Tämä asetelma innsmouthilaisista enemmistön hyljeksiminä on olennainen osa pelin pääjuonta.

Kaikenlainen viimeistelemättömyys on sääli, sillä The Sinking City voisi olla erinomainen peli. Se on uinuva jättiläinen, joka tällaisenaan jää keskiverroksi, vaikkakin edeltäjiään paremmaksi rakkauskirjeeksi Lovecraftille.

The Sinking City

Testattu: Xbox One. Saatavilla myös: PlayStation 4, Nintendo Switch, PC.

Kehittäjä: Frogwares.

Ikäraja (PEGI): 18.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt