Peliarvostelu: The Division 2 – yhteiskunnan viimeisen toivon taistelu Washingtonin raunioissa on hieno kokemus

Julkaistu:

Peliarvostelu
Ubisoftin The Division 2 on onnistunut avoimen maailman räiskintä.
Sotapornon ja asefetisismin yhdistelmä on tuote, joka myy. Etenkin hyvin tehty sellainen.

Suuret pelijulkaisijat ovat suuria, koska ne osaavat haistaa, mikä myy. Ei siis ole ihme, että Ubisoftin Tom Clancy’s The Division (lyhemmin vain Division) vuodelta 2016 sai jatkoa ei-ihan-niin-mielikuvituksellisesti nimetyn Tom Clancy’s The Division 2:n muodossa.

Ja kyllä, luvassa on aseita, isoja räjähdyksiä, sotaa ja hienoja teknovimpaimia avoimessa maailmassa.

Mutta otetaanpa se tärkein heti alkuun: The Division 2 on hyvä peli. Se on helkkarin hyvä peli.

Romahtaneen yhteiskunnan viimeinen toivo

Division 2:n alkuasetelma ei ole omalaatuisin mahdollinen. Pelihahmo on osa ”divisioonaa”, USA:n yhteiskunnan romahtaessa aktivoitavaa agenttien verkostoa. Ja nythän on käynyt niin ikävästi, että yhteiskunta on romahtanut koko maan kaaokseen saattaneen epidemian myötä.


Washington D.C:n katuja hallitsevat rikollisjengit, ja järjestäytyneen yhteiskunnan rippeet pitävät epätoivoisesti puoltaan Valkoisen talon muurien takana. Näistä asetelmista lähtee peli liikkeelle.

Division 2 on hiekkalaatikkopeli. Areenana on autioitunut Yhdysvaltain pääkaupunki, joka on avoimen maailman tyyliin täynnä pää- ja sivutehtäviä. Niissä pyritään kaatamaan jengit yksi kerrallaan ja samalla keräämään mahdollisimman monipuolinen asearsenaali.


Juonta kuljetetaan eteenpäin välivideoin ja isommilta pomoilta saatavien käskyjen muodossa. Tehtävät ovat yleensä räiskintää eri muodossaan: mene tuonne, ammu nuo tyypit, vapauta tämä kaveri tai käy kääntämässä vipua. Mutta väliäkös tuolla, kun hauskaa on. Tehtäväräiskinnän lisäksi kaduilla ja kujilla vastaan tulee satunnaistaisteluita enemmän kuin kylliksi.

Pyssyjä, nysväystä ja pyssyjennysväystä

Aseita on paljon ja joka lähtöön: pistooleja, revolvereita, tarkkuus-, rynnäkkö-, kone- ja automaattikivääreitä ja konepistooleita. Aseet vanhenevat käsiin, sillä pelihahmo kehittyy nopeasti, mikä mahdollistaa tehokkaampien aseiden hankkimisen ja käyttämisen.

Kehittyminen pätee myös varusteisiin. Näitä ovat taisteluvyöt, polvisuojat, hansikkaat, reput ja asekotelot. Lisäksi tulevat vielä tekniset lelut, kuten lennokit, miinat, automatisoidut konekiväärit ja muut hilavitkuttimet.


Niin aseita kuin varusteita voi viritellä ja kustomoida. Tässä piilee monille yksi pelin suurista viehätystekijöistä, mutta samalla se on heikkous. Nysväämiseen ja optimointiin voi käyttää hurjan määrän aikaa, eikä kömpelö valikkosysteemi varsinaisesti helpota asiaa. Etenkin myynti- ja virittelyvalikoiden välillä hyppiminen vie tuskallisen paljon aikaa.

Oma lukunsa on kosmeettinen säätäminen. Rahalla ei – onneksi onneksi – osta pelillisiä etuja, mutta tyyliä kyllä. Vaatekappaleita, asemaalauksia ja muita kaunistimia tulee vastaan satunnaisesti maailmassa, mutta ulkonäköfanaatikko pääsee ostelemaan vaatteita sisältäviä yllätyslaatikoita. Eikä siitä sen enempää.

Pelin maailma on hieno. Suurkaupungin katuja hallitsevat romukasat, ja näkymät ovat karunkauniita. Useimpien toimintapelien tapaan siviileitä ei ole, joten vastaantulijat ovat joko pyssynruokaa tai agenttien liittolaisia.

Graafisia rujouksia ja kiroilua on sen verran, että pelillä on Pegi 18 -ikärajamerkintä.


Saman julkaisijan Ghost Reconista tuttuja ajoneuvoja tai lentovehkeitä ei ole. Matka taittuu jalan tai pikasiirtymin, sillä pelialue on yhden kaupungin sisällä. Myöskään lennokkeja ei pääse itse ohjastamaan, niille vain osoitetaan hyökkäyskohteet.

Pum, olet kuollut!

Se tärkein, eli taistelu on hyvin toteutettu. Vihollisten kuolettavuus ja taito kehittyvät siinä missä pelihahmonkin. Vastustajia ei ole pumpattu keinotekoisella superpanssaroinnilla, vaan ne osaavat ihan oikeasti ampua, vaihtaa asemaa, suojautua ja kiertää selkään. Koska pelissä ei ole automaattitähtäystä, taistelu vaatii oikeasti jonkin verran ajatusta.


Tämän vuoksi peli on parhaimmillaan porukassa. Tämä mahdollistaa erikoistumisen, jossa ryhmässä sotii vaikkapa kilven suojissa rynnäköintiin erikoistunut haulikkosankari, vastustajan päät matalana pitävä konekiväärimies, kiusalliset viholliset eliminoiva tarkk’ampuja sekä haavoittuneita tovereitaan paranteleva kiväärimies.

Yksin pelattuna peli käy nopeasti vaikeaksi ja turhauttavaksi. Etenkin pitkiin kähinöihin on ikävä lähteä ilman kaveria, kun tulitukea tai hengenpelastavaa parannuspiikkiä ei ole tulossa, ja kuoleman seuraus on alusta aloittaminen.


Yksinpeliksi Division 2:ta on siis vaikea suositella. Pelistä kyllä löytyy mahdollisuus pyytää apua muilta pelaajilta, mutta apua tulee tai sitten ei.

Tarjolla on lisäksi perinteisempi moninpelitila sekä dark zone -pelialueita, joissa muut pelaajien ohjastamat agentit saattavat olla joko ystäviä tai vihollisia. Monille DZ:t ovat pelin suola, mutta allekirjoittanut pitää enemmän yhteistyöräiskinnästä.

Resetti ja restartti

Sota ei lopu aivan heti. Kun pelaaja saavuttaa tason 30 ja suorittaa muutaman kriittisen tehtävän, peli muuttuu täysin. Kartta ja tehtävä menevät uusiksi, kuten myös tasosysteemi ja oikeastaan koko pelin logiikka.


Jätettäköön tässä paljastamatta muutosten tarkat yksityiskohdat. Sanottakoon kuitenkin, että haluttaessa vaikeuskerrointa löytyy kovastikin, ja pelihahmo pääsee lopulta erikoistumaan.

On liioiteltua sanoa, että paketissa olisi kaksi peliä, mutta loppupeli käydään hyvin erilaisin edellytyksin.

Division 2 on Ubisoftille iso sijoitus, ja sitä aiotaan tukea palvelunomaisesti pitkän aikaa. Pelattavaa pitäisi riittää jatkossakin, mutta esimerkiksi uudet pelialueet ovat maksullisten laajennusten takana.

Kaverin tai kaksi omistavalle räiskintäpelien ystävälle se on kuitenkin kelpo ostos.

Tom Clancy’s The Division 2

Testattu: PS4, saatavilla myös Windows, Xbox One

Julkaisija/kehittäjä: Ubisoft / Massive Studio

Ikäraja (PEGI): 18

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt