Transference vie murtuneen mielen sisään – VR-peli luo parhaimmillaan hienon tunnelman

Muutaman vuoden kuluttajamarkkinoilla olleet virtuaalitodellisuuspelit odottavat edelleen läpimurtoaan. Yritystä pelinkehittäjiltä ei kuitenkaan puutu. Siitä on todisteena pelijätti Ubisoftin ja näyttelijä Elijah Woodin (Taru sormusten herrasta) psykologiseksi trilleriksi ja pakohuonepeliksi lanseeraama Transference.

Tarina on kunnianhimoinen. Pelaaja heitetään simulaationa vuoteen 2011 rikkonaisen perheen kotiin todistamaan asioiden suistumista kohti kuilun reunaa. Kohtaamiset perheenjäsenten kanssa on toteutettu vanhahtavalla, mutta yllättävän sympaattisella full motion videolla eli irrallisina videoleikkeinä. Tyyli on lainaa 90-luvulta, mikä tietysti tuntuu erikoiselta valinnalta 2010-luvun maailmaan.

Videoleike esittelee perheen syntymäpäivät. Pinnan alla myrskyää.

Pelin maailma tuo hieman mieleen rikkoutuneen ohjelman: siellä täällä grafiikassa näkyy häiriöitä ja esimerkiksi oven paikalla saattaa olla teksti: 'tiedostoa ovi.obj ei löytynyt'. Eteenpäin pääseminen liittyykin oveen liittyvän muistijäljen tai tiedoston löytämiseen.

Ovi on hävinnyt glitsiavaruuteen. Mistä löytyisi puuttuva tiedosto?

Pakohuone-elementti jää valitettavasti puheiden tasolle. Pelin harvat pulmat ovat luonteeltaan simppeleitä avaimenhakuarvoituksia. Jopa siinä määrin, että Transference alkaa muistuttaa kävelysimulaattoreita.

VR-lasien merkityksen ymmärtää. Talon porraskäytävän klaustrofobinen tunnelma muuttuu lasien välityksellä todella aidoksi kokemukseksi. Miljöössä on enemmän kuin hitunen kauhuklassikkosarja Silent Hilliä.

Trilleripelin tunnelma on velkaa 2000-luvun alkupuolen selviytymiskauhuille.

Sitten paha moka: peli rakentaa jännityksen ilmapiiriä toistuvilla hyppysäikäytyksillä. Transference suorastaan herkuttelee yhtäkkiä pelaajaa kohti syöksyvillä hahmoilla ja voimakkailla, tärähtävillä äänillä.

Kuten monessa tunnetussa kauhupelissä (Five Nights at Freddy's etunenässä), myös Transferencessa ensimmäinen säikäytys hykerryttää, toinen ottaa vain päähän. Muutenkin etenkin loppupuolella peli muuttuu meluisaksi sekamelskaksi.

Efektillä yritetään rakentaa pelottavaa, sekasortoista tunnelmaa, mutta keino kuluttaa itsensä loppuun. Etenkin tekstistä ja puheesta on vaikea saada selvää jatkuvan efektipaukkeen ympärillä. VR:llä on itsessäänkin taipumuksia aiheuttaa ihmisestä riippuen merisairautta, eikä välkytys ja tärinä ainakaan helpota tilaa. Lopputuloksena pelistä jää enemmän uupunut kuin nautinnollinen olo.

Tarina selviää pala palalta, mutta on kerrottu jo parissa tunnissa.

Kaikkiaan Transference muistuttaa enemmän elokuvaa kuin peliä. Elokuvan sääntöjen mukaisesti koko tarina on kerrottu parin tunnin jälkeen. Ratkaisu ei ole aivan epäonnistunut, sillä paria tuntia pidempään meluista ja häiriöivää maailmaa ei olisi jaksanut seurata.

Samalla kuitenkin tulee selväksi, että emme ole vieläkään nähneet ensimmäistä aitoa virtuaalitodellisuuteen siirrettyä pakohuonepeliä.