Aina silloin tällöin markkinoille ilmestyy peli, joka hoitaa jonkin osa-alueen niin hyvin, että sitä käytetään mittarina tulevaisuuden julkaisuja arvioitaessa.
Tänä syksynä se on Hellblade: Senua’s Sacrifice.
Pelin on kehittänyt indie-pelitalo Ninja Theory. Sen käsikirjoitti muun muassa Devil May Cry -peleistä tuttu Tameem Antoniades, mutta tällä kertaa luvassa on jotain hyvin, hyvin erilaista. Peli julkaistiin elokuussa Windowsille ja Playstation 4:lle.
Hellblade on kolmannesta persoonasta kuvattua toimintaseikkailua ja pulmien ratkomista, mutta tosiasiassa se on enemmänkin synkkä, emotionaalisesti vaikuttava ja tunnelmallinen kävelysimulaattori, jossa ongelmat ja taistelut ovat vain tarinankerronnan rytmityskeinoja.
Pelin maisemiin on panostettu kovasti, minkä takia noin kahdeksantuntinen, synkkä matka on kaunista katseltavaa.
Perheen pienimmille ja mielenterveyden ongelmien kanssa painiskelleille peli ei kuitenkaan sovi. Heti pelin käynnistyttyä ruudulle lävähtää varoitusteksti, jonka mukaan pelin tekemisessä ovat avustaneet niin psykiatrian asiantuntijat, esimerkiksi Campbridgen yliopiston professori Paul Fletcher, kuin psykoosista kärsineetkin. 18 vuoden ikärajalle on vahvat perusteet.
Pelin päähenkilö on kelttisoturi Senua. Erikoisen Senuasta tekee se, että hän kuulee jatkuvasti ääniä päässään ja näkee asioita, jotka eivät ole todellisia. Nykytermein Senua kärsii kärsii masennuksesta, ahdistuneisuudesta ja psykoosista, mutta itse hän käsittää tilansa kirouksena.
Nuoren naisen tavoitteena on matkustaa viikinkimytologian kuolleiden valtakuntaan, Helheimiin, ja vapauttaa kuollut rakastettunsa Dillion. Noin reilun kahdeksan tunnin aikana Senuan historia ja mielisairauden riivaama sisäinen maailma aukeaa.
Pelin alussa seurataan Senuan melontamatkaa kohti kuolleiden valtakuntaa.
Minkäänlaista harjoittelua ei ole, vaan pelaaja heitetään suoraan kuolleiden joen syvään päähän.
Taistelusysteemi on onneksi todella yksinkertainen ja sen oppii hetkessä. Virheisiin ei kuitenkaan ole varaa, sillä Senua ei kestä montaa iskua ennen kuolemaa. Taisteluun ja pulmien ratkomiseen kiteytyy pelin ainoa ongelma: molemmat toistavat itseään, vaikka taistelu on perin palkitsevaa.
Parasta pelissä on sen äänisuunnittelu yhdistettynä viimeisen päälle toteutettuun ja elokuvalliseen miljööseen. Parhaimmillaan se on kuulokkeet päässä.
Senuaa esittävä Melina Juergens tekee loistavaa työtä paitsi ääninäyttelyn, myös pelihahmon liikkeenkaappaustekniikalla taltioidun elekielen osalta. Pelihahmon pään sisällä kuiskivat äänet pitävät pelaajan jatkuvasti varpaillaan.
Yksi varoittaa vaarasta, toinen nauraa pelaajan varmalle epäonnistumiselle, kolmas kannustaa. Neljäs vain tyytyy kyselemään, että mitä pelaaja oikein tekee. Välillä ääniä on niin paljon ja niiden kuiskiminen niin intensiivistä, ettei niistä ehdi pysyä kärryillä.
Senualla on monenlaisia aistiharhoja.
Joskus ne juttelevat keskenään, joskus niistä on hyötyä: ne varoittavat takana seisovista vihollisista ja toisinaan ohjaavat esimerkiksi oikealle polulle.
Kannattaako ääniä aina uskoa, on kokonaan toinen asia. Pelintekijät painottavat, ettei kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa kannata ottaa todesta.
Pointti ei ole kuitenkaan laittaa pelaajaa arvaamaan mikä on totta ja mikä ei, vaan tarjota näkemys psykoottisen ihmisen todellisuudesta. Kaikki, harhanäyt mukaan lukien, on niin todentuntuista, että se on käytännössä totta.
Hellblade: Senua’s Sacrificen onkin tarkoitus olla ennen kaikkea kokemus ja näköala riivatun ihmismielen sisään. Noin 30 euroa on pelistä hyvin kohtuullinen korvaus.