Kansalaisella on perustuslaillinen oikeus vastaanottaa tietoa, meitä muistutettiin tässä päivänä eräänä. Tieto tuntuu kuitenkin kulkevan hitaasti, ainakin kun kysymys on digitaalisesta televisiosta.
Oikeuskansleri Paavo Nikula esitti hyvän kysymyksen lauantaina 18.5. Aamulehden ja Turun Sanomien haastattelussa. Hänen mielestään on syytä selvittää, loukkaako pakollinen siirtyminen digitelevisioon suomalaisten perusoikeuksia.
Miksi digitelevision "?pakollistuminen"? nousi oikeuskysymykseksi vasta nyt? Vuoteen 2006 on toki pitkä matka, mutta tavoiteaikataulu on ollut tiedossa jo hankkeen alkumetreiltä asti.
"Ana-ajan" oikeustajua etsimässä
Kun jotenkin on onnistunut tylsistymään television oikeussaliviihteeseen, on hienoa, että vaihteeksi itse televisiosta tulee oikeuskysymys! Yhdestä kysymyksestä nälkä vain ei taida vielä lähteä. Suomenruotsalaisethan jo tulivatkin ääneen pohtineeksi, onko heidän oikeuksiaan loukattu jo nyt, kun FST-kanavan katsomiseksi on pitänyt ostaa digiboksi!
Suomenkielinenkin mediakuluttaja saattaa ajatuksissaan kysäistä, olisikoYLE ehkä kyennyt tarjoamaan kielivähemmistölle oman kanavan jopa "?ana-aikana"?, kun kerran niukkaa digiyleisöäkin voidaan nyt palvella, vieläpä molemmilla kotimaisilla kielillä?
Entä sitten ne, joiden analoginen televisio on sammunut vaikkapa vanhuuttaan. He ovat aivan itse joutuneet korjauttamaan sen tai ostamaan uuden vastaanottimen omalla kustannuksellaan. Olettaen, että televisio on tiedollisten oikeuksien toteuttajana omaa luokkaansa, eikö ole suorastaan väärin vaatia vieläpä veroa analogisenkin vastaanottimen omistamisesta?
Kansalaisella on oikeus saada tietoa. Mutta kuinka määritellä kohtuus ja se, paljonko jotain vaadittaessa on oikeasti paljon - tai ehkä jopa liikaa? Ja mitä on tieto, kun kontekstina on televisio? Uhkaako televisio-ohjelmien viihteellistyminenkin kansalaisten perusoikeuksia?
Jos olemme pakon edessä, kuka on sen takana?
Kysymyksiin hukkuu helposti. Mistä siis liivit ja äyskäri digiveneeseen, jota soudetaan ja huovataan niin, että sitä saattaisi kutsua jopa huvipurreksi? Ehkäpä itse kunkin pitäisi vain soittaa päässään vuosien takaista hittibiisiä – sitä, joka iskosti mieliimme syvän filosofisen lauselman: "?Jos haluu saada on pakko antaa."?
Joka tapauksessa nyt kun televisio tiedonjaossa näin painokkaasti puhuttaa, pitäisi kai miettiä myös, kuinka käy niiden ihmisten, jotka eivät ole halunneet omistaa analogistakaan vastaanotinta? Meillähän on yhteiskunnassa nyttemmin sellainenkin hallitsija kuin syrjäytymisuhka, eikä tähän nimeen ihan pieni herra tai rouva kätkeydykään, koska alaisia sillä kuuluu olevan useita. Lienevätkö nämä televisiottomat juuri niitä?
Kukaan ajatteleva ihminen tuskin voi kiistää väitettä, jonka mukaan pakollinen digitelevisio todellakin rikkoisi kansalaisoikeuksia tai vähintäänkin valinnan vapautta. Mutta mistähän se otsikoita hurjistanut pakko lieneekään kotoisin?
Onkohan digipakko samaa sukua kuin se, jonka edessä esimerkiksi Helsingin kaupunginkirjasto saa ostaa enää 218 kirjaa tuhatta asukasta kohti, kun opetusministeriön vähimmäistavoitteen mukaan niitä pitäisi hankkia 350 kappaletta (HS 23.5.)? Sama pakkohan sanelee myös sen, että ehkä jo ensi vuonna joudutaan sivukirjastojen lakkauttamistakin taas esittämään. Tiedosta ja sen saatavuudesta tässäkin on kysymys. Kenellä onkaan vastaus?