Aatamin puvussa ja vähän Eevankin on Agapetuksen näytelmä. Forssan käräjäoikeutta vapaasti siteeraten taas näyttäisi kohtuulliselta, että ainakin mediamaailmassa Aatami myös pysyy housuissaan - Eevalta liikoja lainailematta. Oikeus siis katsoi äskettäin, että Ilta-Sanomat oli lainannut Eeva -lehdestä kahta haastattelua luvattoman laajasti ja oli täten velvoitettu maksamaan korvauksia sekä lehdelle että juttujen tekijöille.
Kustantajaa ymmärrettävästi riepoo, eikä hauskaa liene haastateltavillakaan, jos yhdelle viestimelle annettu haastattelu yllättäen ilmestyy kilpailijan laatimiin otsikoihin ja lööppeihin. Journalistin ohjeiden mukaan haastateltavän tuleekin ennakolta saada tietää, missä välineessä ja millaisessa yhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Mutta tietääkö sitä enää aina toimittajakaan juttua tehdessään, etenkään jos elää vapaassa suhteessa monikanavaisten työnantajiensa kanssa?
Sitä samaa, sitaattimitalla?
Vaikka julkisuuden ammattilaisuuteen kuuluvat arvaamattomatkin jutut ja näkemykset, on jonkinlainen palontorjunta mediaroihussa paikallaan. Vaikka lausumaa lainattaisiinkin mediasta toiseen aivan alkuperäisessä asussaan, yhteys on lopultakin se, joka voi yllättää – kuten vaikka räikeä lööppi juonteesta, joka laajassa henkilökuvassa on vain yksi monista mauista. Tunnetustihan myös liian suppea siteeraaminen on tuomittava juttu.
Mutta mikä on sitaattien oikea mitta? Tätähän pitää pohtia jo ensimmäistä juttua kirjoittaessa eli haastateltavaa siteeratessa. Ja entä sitten, kun yhä useammin samaa aineistoa on vieläpä muokattava useaan välineeseen!
Moniosaamisella riittää kasvavaa kysyntää toimituksissa, vaan pahaksi ei olisi mediakuluttajallekaan välineiden tuntemus, suhteutustaito, kontekstitietoisuus ja lähdelukutaito. Kuka täydennyskouluttaisi monikanava-aikaisia viestinnän vastaanottajia? Kun erilaisiin viestintänäkemyksiin työkseen tutustuu, yllättävän moni unohtaa mainita jo niinkin tärkeän viestintätaidon kuin on kuunteleminen!
Riippumatta siitä, synnyttääkö metsässä yksinään kaatuva puu äänen, vaikka kukaan ei sitä olisikaan kuulemassa, viesti vaatii ymmärretyksi, merkitykselliseksi tai ainakin tulkituksi tulemista ollakseen oma itsensä. Muutenhan se on vain meteliä muun joukossa vailla merkitystä.
Välineenomaisuus ja ulosmittauksen uhka
Edellä lausutun testilaboratorioksi voi valita vaikka konemusiikkia soittavan tanssiklubin. Tanssilattian laidalla kuullaan helposti vain tietoteknisesti tuotettua jytkettä, kolketta, ujellusta ja helinää, kun taas tapahtumien keskipisteessä kokemus tiivistyy ilmeikkääksi tulkinnaksi, hikihelmiksi ja endorfiinielämykseksi. Mutta onnistuu se kuuloaistimusten terästäminen medialtakin!
Ainakin radiossa toimii vielä sellainen yksikkö, joka avoimesti tunnustaa, ettei tiedä, mikä on tämä pelkästään äänen varassa elävä todellisuus, mitä on radiolle ominaisin ilmaisu ja mitä radio-ohjelma on tai mitä se voisi olla löydettyään olemuksensa. Ylen Ykkösen Radioateljee nimittäin sanoo tuotannoillaan etsivänsä vastauksia näihin kysymyksiin. Samalla se radioi kuuntelijalle houkuttelevan haasteen.
Pitkästä aikaa päätin itsekin pysähtyä kuuntelemaan, mitä Radioateljeella on sanottavana, kun lehtijuttu kertoi helatorstaisesta teoksesta Rukoilija. Kiehtovan erilainen äänimaisema vei entiseen Jugoslaviaan. Muutama suomenkielinenkin lausahdus toteutukseen oli sisällytetty, mutta enimmäkseen kuultuun piti etsiä ymmärrystä muualta kuin tutuista sanoista. Tunnin puolikas kului kuitenkin yllättävän nopeasti ja elämyksellisesti.
Radiofoninen kokemus pisti miettimään, millaista rikkautta mediamaisemassa merkitseekään ilmaisun välineenomaisuus ja sen etsiminen. Toivottavasti tällaista omaisuutta ei jouduta budjettien laihtuessa mediasta ulosmittaamaan ainakaan Ylen nälkäisin budjettihöylin ja leikkausveitsin!