Suotta ei kansalaisia ohjasteta valppauteen tietolähteiden suhteen, kun he verkossa vaeltavat! Esimerkiksi osoitteessa www.eduskunta.fi tunnettu Kimmo Sasi esittäytyy 25.4.2002 omalla sivullaan yhä ulkomaankauppaministeriksi, joka kaiken lisäksi vaikuttaa varsin vaitonaiselta. Ajankohtaista –listan viimeisin otsikko on lisätty sivulle tasan vuosi sitten. Itse edustuslaitokseen voi näemmä yhä luottaa tavallinen tietoyhteiskuntalainenkin, sillä kansanedustajan virallinen sivu saman osoitteen alla on ajan tasalla. Eikä Sasi oikeasti vaikenekaan, ei ainakaan ministerinä! Tammikuusta saakka hän on puhunut ja puhuttanut liikenne- ja viestintäministerinä. Äskettäin hän esimerkiksi pui Kauppalehden haastattelussa Yleisradion mahdollista muuttumista maksutelevisioksi jopa jo lähimmän vuosikymmenen aikana. Raha ratkaisee radiossakin Ajattelun lyhyttä oppimäärää noudattaen ei lainkaan hassumpi idea! Miksi minun muka pitäisi osaltani tukea ryöstöhintaisten suurten urheilutapahtumien televisiointia, jos en niitä katso? Vastaavasta valinnan vapaudesta innostuisivat varmaan nekin, joiden mielestä saippuasarjat tarjoavat kylliksi televisio-oopperaa, jolloin tv-maksusta ei lohkeasi siivua Savonlinnan kaltaisiin spektaakkeleihin. Ehkä ratkaisu pakottaisi television myös karsimaan ohjelmien uusintoja. Listaa voisi jatkaa herkullisesti yhtä pitkälle kuin erilaisia tarpeita ja mieltymyksiä riittää. Perusteltuja maksutelevisiomietteet ovat tietysti myös siksi, että jos tv-kanavia on tarjolla suunnattoman monta ja jakelukanaviakin useita, on ainakin politiikon vaikea perustella Ylen satunnaiselle katsojalle tv-vastaanottimeen sidottua "veroa". Kanavapaljoudessa kuitenkin vain harvat lienevät jatkossakaan kiinnostuneita tarjoamaan suomeksi ja vaikkapa viittomakielellä niin sanottua julkista palvelua, aika kun pakottaa lukemaan ahkerasti kaupallisen toiminnan lakeja.
Mutta jos edelleen noudatamme ajattelun lyhyttä oppimäärää, eikö televisio olekin tuon maksatusmallin mietintämyssyksi aivan liian kireä? Ylen monien radiokanavien rahoituksestahan ei tässä yhteydessä kuullakseni ole keskusteltu. Aiotaankohan pian mökin mummoakin laskuttaa radion aamuhartaudesta? Ehkä jo parinkymmenen vuoden päästä, jos näille raiteille lähdetään, on itse julkisen palvelun kirkkokin ryhtynyt laskuttamaan toimituksistaan palvelukohtaisesti. Körötelläänkö e-Kirkkoon? Jokasunnuntaisten messujen kustannustehokkuus paranisi huomattavasti, kun ne korvattaisiin keskitetyllä e-kirkonmenolla tai mobiilimessulla. Onneksi kuitenkin hätäisempien huoli oli turha, kun Sonera äskettäin tiedotti eKirkko –tuotteestaan. Kyse on vain kirkollisen sisällöntuotannon työkalusta. Soneralainen osastopäällikkö Jukka Huhtanen kertoo Kirkko & Kaupunki –lehdessä (24.4.) myös, mihin eLiikunta- ja eKunta-konseptien kirkollista jatketta tarvitaan. Huhtasen mukaan "?keskimääräisten yhteisöjen"? nettisivut ovat "?täynnä joko vanhaa taikka käyttäjien kannalta epäoleellista tietoa"?. - Meidän sanotaan elävän tietoyhteiskunnassa, mutta samalla nuo tietoyhteiskunnan välineet ovat vielä aivan liian vaikeita tavallisen kansalaisen käyttää. Uusi strategiamme on, että tarjoamme kokonaispalveluita, ja käyttäjille jää ainoastaan sisällöntuotanto, hän sanoo. Yleisesti ottaen Eräitä kysymyksiä sietänee kuitenkin pohtia vielä e-kirkkokahveillakin. Vaikka sisällöntuotanto yleisemminkin helpottuisi, lisääkö se "?tavallisen kansalaisen"? medialukutaitoa ja takaako se, että esiin pääsevät olennaiset asiat? Syntyykö oikeaa vuoropuhelua? Kuinka käy rakentavasti kriittisten äänien? Onnistuuko osallistuminen – vieläpä tavallisilta ihmisiltä, joita usein hieman köyhästi vain yleisöksi kutsutaan? Elämässä, kuten myös e-elämässä, on yleensä koettu avuksi ja ovien avaajaksi hyvä yleissivistys. Juuri sitä Yleisradiokin on pitkän historiansa aikana rikastuttanut - usein sellaisillakin sisällöillä ja tuotannoilla, joita kaupalliset kanavat eivät kustannussyistä viljele. Vastaavalla tavalla kulttuurin, tiedon ja ajanvietteen jakelussa vaihtoehtoja, näkökulmia ja valikoimien rikkautta ovat tarjonneet myös kunnallisten leikkaussalien vakiovieraat, yleiset kirjastot.
Mutta kukapa niitä yleisiä naisiakaan julkisesti rakastaisi?