Ilmaisia aikakauslehtiä ei ole. Niin on täysi oikeus ajatella kaiken maailman pirkkojen, elantojen ja matkaviestien maailmassa. Me bonusjahtilaisethan kerromme korttipelissä tavoistamme ja tottumuksistamme kauppiaille ja palveluntarjoajille niin avoimesti, että ruokareseptit ja legendaariset sukkahousujen käyttöniksit ovat vähintä millä kauppias voi meitä kiitellä.
Hinnoittelematon aikakauslehti voi kuitenkin olla vain myyvä, ei välttämättä myyjä. Muistan ihmetellä asiaa neljästi vuodessa, kun postiluukusta kolahtaa kauttaaltaan värikäs ja laadukkaalle, ympäristöystävälliselle paperille painettu lehti. Maksetuilla mainoksillakaan ei lukijan silmiä rasiteta. Kenen vastuulla tällainen Kehitys-Utveckling oikein on?
Hymyilevät afrikkalaiset
Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosaston julkaisema aikakauslehti on todellakin tilaajilleen ilmainen, vaikka se on toimitettuja artikkeleita täynnä. Julkkikset eivät kuitenkaan sivuilla juhli, eivätkä linssiluteet esiinny jutuissa maksua vastaan. Tarjolla on silti tuttuja teemoja: aikuisuuteen liittyviä haaveita, tarinoita aarteista, aidsista, islamista ynnä muusta ajankohtaisesta. Talouden näkymistäkin puhutaan, kuten länsimaissa tapana on.
Kehitys –lehden tuorein numero on omistettu maanosalle, jonka osuus kansainvälisestä kaupasta on muutaman prosentin luokkaa ja suorista investoinneistakin noin viisi prosenttia, laskeskelee artikkelissaan Tapio Wallenius.
Lehden kannessa on mainituista luvuista huolimatta joukko hymyileviä afrikkalaisia. Sisäsivuillakin hymyillään paljon – aivan arkisten askareidenkin parissa - vaikka jutut antavat ymmärtää, että syyskuisten terrori-iskujen epäsuoraa laskua maksetaan raskaasti myös köyhässä Afrikassa. Lämpiminä lukijalle välittyvät unelmatkin tuntuvat tuossa maanosassa aina kasvavan jotenkin kovalla kamaralla.
Lähi-Itä - yllättävän lähellä?
Mistä ihmeestä noiden ihmisten hymy on kotoisin? Ehkäpä hyvinkin juuri ihmeistä, ihan pienistä arjen asioista? Afrikassa niillä lienee enemmän elintilaa kuin länsimaissa, joissa uutis- ja viihdepäälliköt auliisti tarjoutuvat valitsemaan puolestamme kahvipöytäkeskustelujen aiheet ja kääntämään päämme kulloinkin lähinnä yhteen kysymysmerkkiin.
Kun flunssaisena äskettäin ehdin seurata valtamedian uutisvirtaa tavallistakin ahkerammin, ihan ihmetellä piti, miten usein meilläkin on päivitettävä ruumistilastoja israelilaisten ja palestiinalaisten keskinäisessä tappelussa!
Tietenkin sota ja rauha ovat maailman yhteisiä kysymyksiä, mutta sitkeys, jolla yhtä ja samaa riitaa on jauhettu, alkaa helposti turruttaa. Ruumiitahan tulee kuin liukuhihnalta. Vieläkö tässä muistaa ihmisten hädän ja kärsimyksen merkitsevän aina jotain hyvinkin henkilökohtaista – lähempänäkin, kuin Lähi-Idässä?
Pelkistyttääkö?
Keskivertoisilta afrikkalaisilta puuttuu meidän kannaltamme katsoen paljonkin. Käynnykän sijaan puhekumppanina on usein "?vain"? toisia ihmisiä, televisiotiheys ei mahdollista kollektiivista törkytorstaiden viettämistä eikä internetyhteyksien yleisyys takaa, että yötkin voisi viettää virtuaalitodellisuudessa pelaten.
Tietysti kuvaus afrikkalaisesta todellisuudesta jää näin nähtynä aivan liian kapeaksi. Mutta eikö se ole sitä aika automaattisesti uutisissammekin, pääasiallisessa ikkunassamme maailmaan? Pikakelauksella mieleen nousee lähinnä sotia, hätiä ja kärsiviä ihmisiä.
Tuskinpa itsekään toivoisimme maamme tai maanosamme pelkistyvän muiden silmissä vastaavalla periaatteella maisemaksi, jossa elämä on sietämättömän kevyttä - ikään kuin pelkkää pörssikuplintaa?