Toisin kuin luonnosuojelijoiden ketjuista kalisevissa savottakuvissa humisee hiihtomaastossa vain yksi puu, Paavo M. Petäjä. Kun tämän urheilullisuutta puhkuvan hahmon mediapuheita on kuunnellut, voisi kuvitella miten iso ilo jo muutamasta kettutytöstä koituisi Suomen Tietotoimiston tuskastuttamalle Hiihtoliitolle. Nämä aktivistithan tunnetaan ammattitaitoisina häkkien aukojina.
Lahti-tahroja ja kysymystankkausta
Tieto tunnetaan tuskan lisääjänä jo vanhassa sanonnassa. Vastaavasti mediakuluttajat muistanevat yhä, miten esimerkiksi viime talvena yhtä tukalammaksi käynyt urheiluhengenahdistus ja muuan lääkärinlaukkukin liittyivät toisiinsa.
Muistoja valhepesuohjelman paljastamista Lahti-tahroista tuskin tarvitsee juurikaan verestää. Syytä on sen sijaan miettiä, moniako kolhuja kivikovat mediakasvot vaativat ennen kuin sählingistä saatiin lähimainkaan kattava kuva. Monen suksinta-alalla toimivan suorituskyky tuntui huolestuttavan huonolta – ainakin mitä tulee kykyyn muistaa asioita, nimiä ja lukumääriä ilman jatkuvaa kysymystankkausta.
Varmuudella tuskin kukaan tietää, mitä tuomittavaa hyötyä poliisitutkinnan tulosten ennenaikainen paljastaminen dopingnäytelmän uusimmassa kohtauksessa tuo – sen enempää STT:lle kuin toisaalta mediakuluttajillekaan.
Huhu, huhuu!?
Uutistyön tarkoitushan on jotakuinkin sellainen, että se palvelee kansalaisten oikeutta oikeaan, olennaiset faktat sisältävään tietoon. Sen pohjalta voi sitten itse kukin luoda juuri sellaisia mielikuvia, kantoja ja korostuksia kuin haluaa. Ja juuri siinä lieneekin dopingsopan kirpein kipupiste. Kamppailu mielikuvista käydään ainakin alkuerissä pitkälti takaa-ajokisan merkeissä.
Huhut tapaavat suksia aivan omia latujaan, ellei niitä kumota viestinnällä, jonka ainakin yleisö mieltää tiedoksi. Toisaalta taas ei aina ole luottamista edes ministerin "tietoon".
Liikenne- ja viestintäministeri Kimmo Sasikin totesi vielä perjantai-iltana, ettei voi kommentoida Sonera-huhuja muotoillen asian niin, että hän "?ei tiedä mistään (asiaan liittyvistä) kokouksista viime päivinä"? (HS Verkkoliite 23.3.). Jos kyse ei olisi vain näytelmästä, saattaisi ministeriä epäillä huonosti informoiduksi – tai sitten Sonera meni tiistaina naimisiin Telian kanssa todella hetken mielijohteesta!
Oikeussali saisi voittaa
Valitettavasti ajan kanssa kilpaa juokseva uutistyö tapahtuu toisinaan tarkkuuden ja näkökulmien kirjon kustannuksella. Mutta eikö kärähtäminen ole lopultakin yhtä katkera paikka niin kilpailussa uutisvoitosta kuin hiihtomestaruuksistakin? Jos taas dopingmittelön viimeisin erä käydään puhtaisiin tosiseikkoihin nojautuen, voittaja tuskin saa suurempaa hyötyä kuin se saisi voittaessaan oikeussalissa samojen näyttöjen nojalla.
Kenellä siis on aihetta pistää sukset ristiin ja kenellä taas ristiä sormensa? Oikea paikka asian ratkaisemiseen ja näyttöjen punnitsemiseen ei ole media. Oikea paikka on edelleen oikeussalissa, vaikka siellä istuisi median edustajiakin.
Korkeimman asteen Karpo?
En ihmettelisi, vaikka kunnon julkisuuskamppailut vielä panisivat mediakuluttajan näkemään kummallisia unia. Niissä vanhan kunnon poliisi- tai oikeusvaltion käsitteen olisi korvannut jokin mediavaltion tapainen kummajainen.
Unissa kukin toisi todistuksensa ja näyttönsä toimituksien pöydille, mistä edettäisiin Mirja Pyykön tai Maarit Tastulan kaltaisten puhuttajien kautta kohti MOTtia ja tarpeen vaatiessa aina korkeimpaan asteeseen asti, jossa Hannu Karpo antaisi lopullisen tuomion. Valittavana olisi ehkä myös kokonaan kaupallinen kanava, jossa oikeutta käytäisiin tekstiviestichatissä siten, että tuomio julistettaisiin illan päätteeksi avoimen kännykkä-äänestyksen perusteella. Miten mediademokraattista!