Kenelläkään ei ole hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää, tuumii hiljaisuutta rakastavan hemulin setä Tove Janssonin teoksessa Näkymätön lapsi. Luullakseni tuo hemulin lause pätee myös mediakulutukseen.
Onnekseni en ole elokuva-arvostelija, joten saan rauhassa rakastua niin oheistuotteiden myynninedistäjäksi optimoituun roskarainaan kuin rahisevaan filmiklassikkoonkin. Ei ole elokuvaa genreen katsomista, mikäli mielii löytää siitä siemeniä ajatuksille, mutta...
Elokuva elää vain palatsissa? Teatterissa elokuva on totta kai aidoimmillaan. Sitä en kuitenkaan aivan varauksetta usko, että elokuvan ympärillä olisi oltava monilokeroinen palatsi ja paljon popcornia. Finnkino näin kuitenkin viesti helsinkiläisen Tennispalatsin 3-vuotissynttäreillä.
Minusta leffan viehätyksessä tärkeitä elementtejä on lähinnä kaksi: kokeva katsoja ja viestivä valkokangas äänineen. Näin asia on tietysti lähinnä taiteelliselta kannalta katsoen, ja se ei riitä, kun kyse on liiketoiminnasta eli tulostavoitteiden täyttämisestä. Monisaliteatterissahan esimerkiksi konehuoneita on vain yksi, siis olennaisesti vähemmän kuin tilanteessa, jossa teattereita on monia, mikä tietysti näkyy miehistökustannuksissakin.
Vaikka siis Finnkino voikin esittää teatterikohtaisen kävijävolyymin kaksinkertaistuneen vuoden 1996 ja 2001 välillä, teatterien määrä on samalla puolittunut monisalikonseptin edetessä elokuvakaupunkeihin. Salien määrä on supistunut tuossa ajassa kolmellatoista. Finnkinon teatterihinsa kokoaman yleisön määrä ei siis näyttäisi muuttuneen vaan sama yleisö on vain onnistuttu pakkaamaan entistä vähempiin saleihin.
Elokuvan tarkoitus - murheen karkoitus?
Taisi olla Tarkovskin Andrei se, joka tokaisi elokuvan vievän voiton muista taidemuodoista kaikkein todellisimpana ja runollisimpana. Tällä viimeksi mainitulla sanalla hän tarkoitti kai jonkinlaista maailmantunnetta, tapaa suhtautua todellisuuteen ja vastausten etsimistä elämän peruskysymyksiin.
Kun viime vuonna yleisö vasta syyskuukausina heräsi jonottamaan leffalippuja – jotkut teatterien eteen yöksi majoittuneet fantasiaelokuvan ystävät hyvinkin kirjaimellisesti – voisiko yleisön viitsimättömyyttä selittää sillä, että elokuvilta ovat useinkin kateissa sekä hyvät kysymykset että vastaukset?
Muistaakseni tätä jopa syvennyttiin miettimään joksikin aikaa viime syksynä. Syynä olivat ne päivät, joita emme median mukaan koskaan unohda. Keskustelu elokuvan ylilihavoituneesta roolista rakennus- ja peltiromun tuotannossa ja väkivallan esilläpidossa sen sijaan unohtui valitettavan pian, kun tulitus siirtyi Yhdysvalloista ikään kuin luvallisemmalle maaperälle.
Elokuvajakelu kuin elintarvikekauppaa?
Popcornista ja oheistuotteiden eli krääsän kaupallisesta tärkeydestä Tarkovski ei tainnutkaan maininnut mitään, vaan samapa tuo. Eivätpä taida hänen sanomisensa oikein muutenkaan soveltuya siihen katsantoon, jossa elokuvat nähdään ennen muuta kulutushyödykkeinä. Silloinhan on miltei pakko kääntää puhe massatuotantoon ja jakeluun, joka on kannattavuuden ja kustannustehokkuuden nimissä tulee siirtää suuryksiköihin.
Tämänhän tiedämme jo siitäkin, että yhä useampi meistä hintamainonnan uhreista hakee jokapäiväisen leipänsäkin aikaa ja autokustannuksia säästämättä kaupungin ulkopuolelta, erinäisistä etämarketeista. Elokuvajakelussa puolestaan väite kuuluu, että suuryksiköt säästävät juuri aikaa ja vaivaa: kun yksi näytös on täynnä, ei toista tarvitse lähteä etsimään kaupungin toiselta puolelta.
Mutta onko elokuvalla ja maitopurkilla kylliksi yhteistä? Jos luomu on lopussa, otan tavallista rasvatonta. Jos taas filmitemppelissä vaikkapa pääsy Potterin luo kaatuu ruuhkaan, moniko käväisee katsomassa Kaurismäkeä – siitäkin huolimatta, että kokemus kummasti avartaisi käsitystä elokuvailmaisun rikkaudesta?