Kimblenä tunnetusta ex-hakkeri Kim Schmitzistä ei tullut uutta Elvistä, jonka elämän jatkumista arvuuteltaisiin yhä uusissa urbaanilegendoissa. Hän ei kuollut eikä edes valekuollut, vaikka hän verkkosivuillaan hiljattain tyrmistyttikin yleisöä hautakivellään. Kuolinpäiväksi nimen alle oli hakattu Schmitzin 28-vuotissyntymäpäivä.
Oliko hakkerista rikkaaksi liikemieheksi varttunut nuori mies äkisti noin elämäänsä kyllästynyt? Itsemurha-aikeen todellisuus jäi ratkaisematta, sillä ennen määräpäivää Schmitz joutui poliisin hoiviin Thaimaassa.
Nyttemmin Kimble.org -sivusto kertoo todellisen Kimin muuttuneen muodoltaan hänen kuninkaalliseksi korkeudekseen, lisämääreenään "?Ruler of the Kimpire"?. Kohtaako verkkomedian kuluttaja näin ylhäisen ja epäitsekkään sankarin, joka jäähyväiskirjeestään päätellen oli vieläpä väsyksiin saakka vainottu? Onko itsensä kruunannut liikemies ansainnut verkko-osoitettaan komistavan päähineen?
Ainakin julkisuuspelistä ja määrätietoisesta itsensä mediatuotteistamista Kim Schmitzin voisi palkita. Osama bin Laden –jahdissa luvatut miljoonat ja itsemurhaviestiksi puettu hautakivisivu edustavat ansiokasta strategiaa aikamme sähköisessä mediajulkisuudessa. Ex-hakkeri iskee siihen osaavasti kuin tietojärjestelmään ja lyö itsensä läpi niin, että vaikkapa sellainen seikka kuin epäily sisäpiiririkoksesta unohtuu silkaksi sivulausehelinäksi.
Mikä ruokkii melipideautomaattia?
Muistuttaessaan, että bittilinnat eivät ole murtumattomia, hakkerit voivat digitalisoituvassa arjessa sanoa olevansa jopa hyödyksi. Toisaalta heidän toimensa rikkovat suojamuurien ohella myös lakeja - unohtamatta vastaavasti sitäkään, että jos hyväntahtoisempi aukkojen katsastaja lopettaisi, roolin voisi napata joku häijympikin. Avuliasta vai konnamaista? Kas siinä mediapelin paikka!
Tyypillisestihän tällainen tematiikka puetaan joukkoviestimissä yleisökysymykseksi, johon voi pienestä maksusta vastata kännykkänsä tai nettiyhteytensä avulla kuka tahansa – yleensä lähinnä kyllä tai ei.
Mistä äänestysinnostus on peräisin ja mitä tarvetta se tyydyttää, ei ole valjennut ainakaan minulle, vaikka se etenkin televisioon sijoitettuna lieneekin ylettömästi kehuttua "interaktiivisuutta".
Mediaäänestyshän ei ole mikään tietoa tuottava tutkimus eikä edes oikea gallup. Otos muodostuu yksinkertaisesti niistä, joita huvittaa maksaa omasta äänestään ja järjestelmän salliessa ottaa kantaa vaikka useampaankin kertaan. Lisäonttoutta luo sekin, ettei tällaisia mielipideautomaatteja – onneksi - ole kytketty mihinkään toimeksipanomasiinaan.
Keskustelu sinänsä on tietenkin tervetullutta, ja onhan esimerkiksi MTV3:n ajankohtaisuutuudessa, ohjelmassa Lööpin takana, nähty jopa pirteää väittelyäkin. Mutta: miten syvälle todellisuuteen, lööppien taakse, nopearytmisillä mielipideotteluilla lopulta päästään? Onneksi sentään todellisuuden ystävä Sokrates ei ole vastaamassa kysymykseen:
- Puhuja joka ei tiedä totuutta vaan ainoastaan metsästää mielipiteitä, päätyy siis naurettavaan puhetaitoon – joka ei ole mikään taito, sanoi hän Faidros-dialogissaan joskus muinoin.
Media – kimblemäinen pelikenttä Olemukseltaan aina kovin mutkikas todellisuus painii luonnollisesti aivan toisessa sarjassa kuin kuolevaiset mielipiteet. Saataneenko sitä totta puhuen koskaan sanojen vangiksi? Mutta kuinka olematon vastaavasti onkaan mielipiteiden elinkaari?
Tiistaisessa kassajonossa tyrmistys oli hypätä ostoskärryyn iltapäivälehtitelineestä aivan varoittamatta. Ei ole kauan siitä, kun lehdet kirkuivat skandaalista ja kaikki oli mustaa. Puhuttiin tappiosta ja rappiosta, joskus jopa kansan pettämisestä. Nyt tuuli oli kääntynyt ja doping-käryn hälvettyä oli iloisissa otsikoissa haluttu mies: parikin puoluetta kosii Mika Myllylää ehdokkaaksi edustamaan kansaa (Iltalehti 22.1.).
Mediapeli muistuttaa Kimbleä, tuttua lautapeliä arpanoppineen. Kuka tahansa voi voittaa, ennemmin tai myöhemmin.