Kun suomalainen rikkoo lakia ja saa roiman rangaistuksen mittavien rahallisten ansioidensa eikä niinkään rikkomuksensa mukaan, alkaa muunmaalainenkin media pyöritellä kysymystä oikeudenmukaisuudesta. Mikä maailmassa olisikaan kiinnostavampi työkalu tuon pohtimiseen kuin länsimainen valuutta?
Kymmenen uutisissa (15.1.) kerrottiin huiman sakkorangaistuksen nostaneen Nokian johtaja Anssi Vanjoen mediajulkisuuteen muun muassa Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Ja suurihan tuo pällistelty summa – noin 116.000 euroa - eittämättä onkin rikkomukseen nähden. Jos rangaistusta vertaa vaikkapa siihen, että jotakuta vedetään toistuvasti nenästä tai aiheutetaan väkivallan nimissä korvaamatonta vahinkoa henkilön muille ruumiinosille, vaikuttaa valtio sangen onnekkaalta korvauksen vaatijalta!
Moottoripyöräilijä tiettävästi ylitti rikesakkorajan vain hiuksen (5km/h) hienolla nopeudella ajaessaan viidenkympin alueella 75 kilometrin tuntivauhtia ja päätyi näin päiväsakkokäytännön piiriin. Mutta jos jätetään ylinopeuden mittaaminen sikseen ja tehdään epätyypillisiä havainnollistamislaskelmia, kuinka suunnattomaksi summa silloin kasvaakaan?
Esimerkiksi suomalaisen kunnan palveluksessa toimivan siivoojan pitäisi setviä muiden sotkuja kaikkiaan noin 85 kuukautta, jotta edes hänen bruttopalkkansa kaikkine lisineen vastaisi Vanjoen neljäätoista päiväsakkoa. Kunnallisen sairaanhoitajankin pitäisi samalla laskuopilla pakertaa töissä normaalia tahtia noin 56 kuukauden ajan, kertoo laskutoimitus, jossa apuvälineenä käytetään Kunnallisen työmarkkinalaitoksen tilastoimia bruttopalkan keskiarvoja vuodelta 2000.
"Dorka åker fast?"
- Systeemi on ihan dorka, toteaa Jörn Donner suomalaisesta sakotuskäytännöstä Iltalehti Onlinen (15.1.) otsikossa. Reilusti mitoitetusta jutusta selviää myös, miksi hänen mielestään näin on. Epätietoiseksi satunnainen lukija jääkin vain siitä, miksi toimittaja on jututtanut juuri Donneria. Siksikö, että hän on sanojensa mukaan ajanut ylinopeutta ulkomailla ja todennut siten saamansa sakot kohtuullisiksi?
Onkohan tämä asiantuntemuksena esitelty liikennesääntöjen rikkominen tulkittava jonkinlaiseksi tutkivaksi journalismiksi, johon kuulemma yhä harvemmilla mediayksiköillä itsellään on aikaa ja rahaa? Vai onko ylinopeudesta ajatusta edelleen kehittäen tulossa mediassakin jotain sellaista, mihin kiireisillä on oikeus niin kauan kuin tutka ei tavoita?
Tästähän saisi vaivatta vaikka kielileikillisen tarran takapuskuriin: "Dorka åker fast - dorka jää kiinni!"
Julkeutta vai julkisuutta?
Tutkiva journalismi voi syystäkin tuntea olonsa dorkaksi. Yleisradion yksiköistä siihen näkyvimmin paneutunut MOT (14.1.) paljasti nimittäin paitsi Suomen Pankin sallitut elämät myös sen, paljonko julkisesta tiedosta kiinnostanut joutuu siitä maksamaan.
Suomen Pankin ensimmäinen hintaehdotus oikeuden päätöksellä julkiseksi todetun aineiston esiin seulomisesta oli järkyttävä. MOT:n olisi pitänyt maksaa haluamistaan asiakirjoista 124.000 markkaa.
MOT taipui rajaamaan alkuperäistä tietopyyntöään ja selvisi nyt omien verkkosivujensa kertoman mukaan 38.000 markan laskulla. Summa kertyi siitä, että informaatikko haki asiakirjoja esille kahden työpäivän ajan ja sitten "?seuloi"? materiaalin. Tuntiveloitus oli sama kuin alunperinkin, pyöreät viisisataa markkaa. Sivumennen sanottakoon, että kunnallinen kirjastonhoitaja tekisi Suomen Pankin pyytämällä korvauksella töitä keskimäärin yli kolme kuukautta - bruttopalkasta jos puhutaan.
Tieto - pampunkovaa valuuttaa
Suomen Pankki vetosi veloituksessaan maksuperustelakiin ja –asetukseen. Mihin voi vedota esimerkiksi vapaa toimittaja, joka haluaa tutkia, mutta joka ei pääse omatoimisesti penkomaan arkistoja niiden sisältämien salaisten kansioiden vuoksi ja voi täten vain ostaa palvelun? Ja entä sitten, jos tieto ei ammattilaisenkaan voimin löydy päiväkausia kaivamatta? Onko se tiedonhaluisen vika, ettei jokin tietoyhteiskunnan virasto ole rakentanut tietovarastoaan toimivammaksi?
Parhaiten myyvät ja yleisöä palvelevat jutun aiheet vallan vahtikoira kaivaa usein esiin jostakin muualta kuin tiedotustilaisuuksista. Jos kuitenkin julkisenkin tiedon hinta alkaa nousta noin huimaavaksi, tutkimisesta tulee kuin varkain vain rahakkaiden mediatalojen yksinoikeus – ja millä hinnalla, kun mietitään journalismin tarkoitusta?
Jotkut ovat väittäneet hyvinvointiyhteiskuntaa liian kalliiksi. Kuinkahan kalliiksi käy tietoyhteiskunta, jos tiedon tuottamisesta on lupa periä tuollaisia taksoja?