Miksi lehmä ei saa sitä, mikä lehmälle kuuluu? Tautihan on nimensä mukaisesti hullun lehmän, ei pohjoissuomalaisen maatilan, kylän eikä kylänmiesten. Toraboran tahdissa media kuitenkin marssi salamana Kärsämäelle ja sai kameroidensa tähtäimeen talon.
Moni teksti kuvaili maalaistaloa eristäytyneeksi tai eristetyksi, koska kyltit kielsivät tunkeutumisen yksityisalueelle ja asumuksen verhotkin olivat kiinni. Liioiteltua, sanoisin - nimittäin sen kuvailun osalta. Eikö reaktio ole vähintäänkin terve muistutus siitä, kuka on isäntä järkytyksen kokeneessa kodissa. Miksi talonväen pitäisi kiirehtiä tai myöhemminkään ilmaantua kameroiden eteen, kun heitä ei mistään syytetä eikä edes epäillä?
Totuus on siellä ulkona?
Ajatellen niinkin outoa tautia kuin BSE on vaikea uskoa, että mediaväen pällistely maalaistalon nurkilla toisi tapaukseen mitään viranomaisviisautta kirkkaampaa valoa. Tästä tuntuivat tuoreeltaan todistavan myös median maalailut.
Kuvaelmissa kylän väki saatiin kieltäytymään kommenteista toistuvasti, pahvisten kieltotaulujen sanat tavattiin tarkoin ja mainittiinpa jopa palkatusta vartijasta.Yksityishenkilöiden kotia kärkkäästi piirittävien mediapörriäisten lukumäärä sen sijaan ei tuntunut mainitsemisen arvoiselta. Ehkä se olisikin liiaksi laimentanut mielikuvaa linnoituksesta, jonka turviin jotkut pakenevat - kuin dramaturgisesti herkulliset syylliset!
Kun media keksii aiheen suureen näytelmään, maaseudun kyntämisessäkään ei säästellä, kunhan vain dramatiikkaa löytyy. Silloin ei sisällön ja tarinan henkilöidenkään suhteen tarvitse noudattaa normaaleja yleisen kiinnostavuuden kriteereitä. Tekstiähän saa näin muutaman rivin vaikka paikalle pistäytyneestä poliisipartiosta - siitäkin huolimatta, että se sai "vain ilmoituksen, että tiellä on aika vilskettä" ja ylikonstaapelin sanoin havaitsi, että "mitään huomauttamista ei ollut mihinkään suuntaan" (Iltalehti Online).
Pelastusta ei ole tarkoitettu kaikille?
Itse viranomaistoimintaan on tässä kai syytä olla tyytyväinen - julkisestikin. Esimerkiksi hiljattain Helsingissä, kun ulkomaalainen nainen pysäytti ohikulkijan saadakseen apua lumisella kadulla maanneelle miehelle, loppuivat konstit kylmettyneen auttamiseksi pian pulssin tunnustelun jälkeen.
Yleinen hätänumero vastasi nopeasti ja lupasi lähettää paikalle jonkun "noutajan". Paikalle ei kuulemma tarvinnut jäädä edes maamerkiksi, apu tulisi aikanaan. Varttitunnin kuitenkin värjöttelimme pakkasessa ja mietimme, kauanko elottomaksi todetun ja ilmoitetun miehen pitää vielä odottaa - olkoonkin, että hänellä ehkä oli alkoholia veressään, eikä häntä saattanut kuvailla hälytyspäivystäjälle muodikkaaksi osakesalkun kantajaksi.
Oli pakko jatkaa matkaa. Mielessä pyöri naisen hankala kysymys, joka ei ollut luonteeltaan retorinen: "Emmehän me tunne häntä, mutta jokin ihmisarvo kai hänelläkin silti on? Mistä tietää, odottaako häntäkin perhe jossain?"
Hädällä on niin sanotussa hyvinvointiyhteiskunnassakin useampia kasvoja kuin vain ne, jotka uutispommien pölypilvistä ehditään kaivaa esiin. Miksi siis odottaa Kärsämäellä isännän ja emännän ilmestymistä pihalle yhtä hartaasti kuin lapsilla on ollut tapana kiljua kerrostalojen pihoilla isää ja äitiä hetkeksi ikkunaan?
- Kaikki tietävät, että kyseessä on yksittäistapaus, joka ei ole näiden ihmisten syytä, toteaa kunnanvaltuuston puheenjohtaja artikkelissa, jonka pohjoissuomalainen Kaleva on laatinut kylän yhteisestä surusta ja selviytymishengestä (web-lehti 11.12.) Mediahöystöä nauttineesta kuluttajasta sana "kaikki" vain näyttää valitettavalta liioittelulta.