Maksettu naisääni kajauttaa päättäväisesti radion mainoskatkolla, että on kertakaikkisen kyllästynyt pieneen. Mitä nainen sitten halusi, sitä en muista. Mieleen tulvahti vain erään Elisan äskettäin aiheuttama tyrmistys. Medialausuman mukaan Elisasta ei enää olekaan kiva leikkiä kaikkien kanssa, kaikkialla ja kaiken aikaa:
- Tyypillinen pienasiakas on meille hyvin tappiollinen, puhui Elisan puolesta toimitusjohtaja Matti Mattheiszen Helsingin Sanomissa (1.11.).
Kun tästä lähtien jokin yritys hehkuttaa asiakaslähtöisyyttään, lienee etenkin toimittajan syytä perätä pientä sananselitystä termin seuraksi. Ehkä olen jo alunperin ymmärtänyt tarkoituksen väärin? Voihan termin toki niinkin lukea, että arvokasta on asiakkaiden lähteminen!
Kaikki puhelimen käyttäjät eivät Elisa Communicationsin onneksi ole yhtä empaattisia kuin Hesarin yleisönosastokirjoittaja (3.11.). Hän ilmoitti helpottavansa Elisan ahdinkoa ja irtisanovansa vielä samana päivänä lankapuhelinliittymänsä.
Vessa, vesiposti, keittokomero ja huone?
Niin - mitäpä sillä lankapuhelimella, nykyaikaisessa kaupungissa? Mutta entäpä Helsingissä, jossa yhteisen suihkutilansa purkava kalliolainen kerrostaloyhtiö pääsee aina Alueuutisten (7.11.) etusivulle saakka? Vaan siinäpä oli kerrankin uutinen paikallaan - ja samalla aluepoliittisesti piristävä näkökulma city-vetovoimaan:
Kukapa ilman uutista olisi heti uskonut, ettei huimien vuokrien Helsingissä kaikilla ole oikeutta suihkuun edes kotitalon kellarissa omasta kämpästä nyt puhumattakaan? Mikään asetushan ei edellytä kaupunkikerrostalolta vettä ja pesuvatia modernimpaa peseytymismahdollisuutta, kun taas märkätilojen rakentaminen vanhoihin taloihin on ymmärrettävästi luvanvaraista.
Ruohonjuuren tuoksu on suloinen!
Suurkaupunkien asukkaille on sosiologi Zygmunt Baumanin mukaan tyypillistä kohtelias tarkkaamattomuus. Urbaani uteliaisuus on kömpelöä, mikä tekee vuorovaikutuksesta usein vain kylmää vaihtokauppaa, johon ei kuulu kummoisempaa sitoutumista eikä aitoa välittämistä. Näinpä siihen ei sisälly myöskään sitä uteliaisuutta, jota kylämäisemmissä oloissa elävät ihmiset ovat viljelleet aina "toisten asioihin sekaantumiseen" saakka.
Paikallisille viestimille on siis kaupungeissakin selvä tilaus, pieniä ihmisiä yhdistävät asiat kun eivät ole maailmasta minnekään kadonneet. Kaupungeissakin on kollektiivisia suruja ja iloja, ideoita ja purnauksen paikkoja, vaikka ne eivät edes alueellista uutiskynnystä ylittäisikään. Hoituakseen asiat kaipaavat kuitenkin usein huomiota useammalta kuin yhdeltä silmäparilta.
Muutaman toimittajan ammattimaisella uteliaisuudella ei kaikkea kertomisen arvoista saada kaivetuksi esiin. Olettaen, että ihmiset tunnollisesti noudattavat sosiologisia näkemyksiä nykyajasta, myöskään he eivät koputa naapurin ovelle ja ehdottele joukkoliikettä jonkin asian julki saattamiseksi. Siis mikä kanavaksi? "Husis" on saanut hyvän idean, kuulemma ruotsalaisesta mediamaailmasta.
Montako toimittajaa tarvitaan vaihtamaan lamppu?
Hufvudstadsbladet (8.11.) kertoo perustaneensa kaupunkilaisille ihkaoman "toimittajapäivystyksen". Reporterjouren -tiimi alkaa päivystää toimituksen puhelinnumerossa tiettyinä aamupäivinä. Tekstiviestipalvelukin tuo terveiset perille, ja kirjoittaa voi niin sähköpostiviestin kuin kirjeenkin. Uudestisyntynyt yleisönosastoko?
Reporterjouren -tiimi lupaa toimittaa saamistaan yhteydenotoista jutun kolmesti viikossa. Kyseessä ei siis ole uusi yleisönosasto vaan toimitettu palsta, joka elää kaupunkilaisten arjessa ja aikoo hitsata yhteen niin pienet kuin isotkin asiat. Lehden mukaan olennaista on, että lukijat itse pääsevät viestimään siitä, mikä kulloinkin tuntuu tärkeältä.
Arvatenkin kaupungista lehden ympärillä tulee lukijoiden viesteillä paljon monikasvoisempi ja -ilmeisempi kuin miltä se näyttää Mannerheimintien varrelta katsottuna, mutta yksi arvoitus jää edelleen pyörimään mielessä: Jos ja kun lupa on viestiä ihan pienistäkin asioista, kuinka käynee, jos havainto koskee vaikkapa sammahtanutta katulamppua? Montako journalistia oikeastaan tarvitaan, jotta lamppu tulee vaihdetuksi?