Kuten ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu mediakriittisessä teoksessaan Televisiosta (1996) toteaa, "toimittajat ovat toisinaan vaarallisia, koska he eivät aina ole kovin sivistyneitä, he hämmästelevät asioita, jotka eivät ole erityisen hämmästeltäviä eivätkä toisaalta hämmästy tyystin ällistyttäviä asioita".
Mistä on siis mainio tv-ohjelma ja samalla välinerajoja rikkova nuorten aikuisten mediakonsepti koottu? Tänä syksynä muun muassa erotiikasta, elämän tarkoituksesta, tyhjyydestä, tuskasta, egosta, köyhistä ja rikkaista, kuolemasta ja tulevaisuudesta. Abstraktia, mutta ah niin arkista siinä ohella!
FST:n tuotantoon kuuluva Gogo (TV2) kutsuu katsojansa kulloisenkin otsikon alle puoleksi tunniksi hämmästelemään asioita, jotka taatusti ovat sen arvoisia. Mutta kuinka käy elämän tarkoituksen etsintä tuossa ajassa?
Elefantinkin voi niellä viisaasta näkökulmasta
Eikö aiheen vakava luonne vaadi vähintään Mirja Pyykön juontamaa teemailtaa? Onhan ainakin ammattifilosofi taas kerran saatava ruutuun uskottavuuden luojaksi? Kenties joku rockari, joka laulussaan kaipaa elämän tarkoituksen osoittajaa, tekisi katsojat uteliaaksi? Särmää saisi varmaan myös äärikreationistista, joka väittää maailmaa vasta kuusituhatvuotiaaksi...
Taannoinen Gogo valitsi toisen tien. Puolituntinen aiheen parissa sujui paljolti kahden vammaisen nuoren seurassa, kiireettä. Elefantin kokoinen kysymys pilkottiin pieniksi elämänviisauden helmiksi. Kahdella rakastuneella oli lupa puhua monen kokoisista unelmista ja pussata televisiossa - ihan ilman filmitähden titteliäkin!
Elämän tarkoitusta ei voi etsiä elämättä itse, täysin sydämin tässä ja nyt, Gogo opetti kokonaisvaltaisesti. Ja tarkoituksenmukaistahan on juuri unelmoida, sillä niin kauan kuin on unelmia, on myös uusia, entistä parempia aamuja, eikö totta?
Uutispuurossa unelmat ovat aina perin harvinaisia hillosilmiä. Viihdemaailman ihannointi taas luo uskoa siihen, että unelmien arvoista on vain tähteys, jonka ulkoisia tunnusmerkkejä ovat esimerkiksi mustien autojen letkajenkka tai salamavalosade. Ja yhtä kaikki: median välittämänä maailma tulee helposti vastaan vain miljoonien palojen pelinä, josta puuttuu kokoamisohje. Silloin asioita on vaikea katsoa sydämellä. Mutta juuri sitä vartenhan televisiossa on myös keskusteluohjelmia, vai onko?
Maailma haastattelijan vankina?
Pidän keskusteluista ja erilaisten ihmisten henkilökohtaisista puheenvuoroista, myös televisioruudussa. En käy moittimaan Mirja Pyykkökään, tuota tv-keskustelujen ansioitunutta vetäjää. Mutta miksi ihmeessä hänen keskusteluohjelmansa nimenä on Haastattelijana Mirja Pyykkö? Ja entäpä ne kaksi toista, Tervo & Päivärinta?
En väitä, etteivätkö nimeltä mainitsemani toimittajat olisi inhimillisiä tekijöitä, mutta missä piilee tällaisen toimittajavetoisen brändäyksen punainen lanka? Onko portinvartija noussut televisiojulkisuudessa olennaisemmaksi tekijäksi kuin sanoma, joka studioon kutsutulla on jaettavana katsojien kanssa?
Gogo rikkoo rooleja tässäkin mielessä. Rakenne ei luo vaikutelmaa kysymys-vastaus -valtapelistä. Kamera käy erilaisten ihmisten arjessa puheenvuoroja tallentamassa ilmiselvästi interaktion palvelijana, ei kenenkään palvottavana. Välijuontoja - tai oikeammin jutusteluja - raikkaasti suoltavat Eva Nummelin ja Jesse Kamras eivät myöskään istu studiopöydän takana kuin huutokauppameklaria tai helppoheikkiä muistuttavat amerikkalaistyyliset "talk-showinistit". Ohjelmien jälkeen he vieläpä chattailevat verkossa katsojien kanssa!
Tällaisia lähestymistapoja jos digi-tv tuo ruutuun aidosti entistä enemmän, lähden laiteostoksille nopeammin kuin mihin jaksan juuri nyt uskoa!