Tv-kamera saattelee MTV3:n työntekijöitä ambulanssiin, kun palomiehet kantavat järeään tynnyriin pakattua jauhokirjettä kuorma-auton kyytiin. Myöhemmin lööpit kirkuvat katukuvassa poliiseista, jotka altistuivat "jauheelle", Postin jakelukeskukset tulevat uutiskuviin suljettuine ovineen...
Kun media näin vahvasti pölisee jo puhtaasta jauhosta, miten dramaattisia kuvia ja tarinoita saammekaan vielä nähdä esimerkiksi Virosta? Naapurissammehan on yksin tänä vuonna kirjattu jo lähes tuhat kohtalokasta, tappavaa tartuntaa, joista lähes 80 prosenttia 15-24-vuotiailla nuorilla (tilasto 6.8.01).
Toki Viron tapauksessa kyseessä ei ole niin seksikäs tauti kuin bacillus anthracis vaan hitaasti tappava hiv, johon tosin eivät nuo sankarilliset antibiootitkaan tehoa. Huutavatko median meikäläiset hälytyspillit tällaisista kriiseistä yhtä perusteellisesti kuin muutamista Yhdysvaltain pernaruttotartunnoista ja paljosta pilailusta?
Syytä varmaan olisi - ainakin vapaalla kädellä vertailukohtia piirreltäessä: esimerkiksi Suomessa on tilastoitu vuosien kuluessa yhteensä 1300 hiv-tartuntaa, siis vain runsaat kolmesataa enemmän kuin pienemmässä Virossa tammi-heinäkuussa! Ihmisinä ja naapureina meitä tuskin erottaa mikään niin olennainen tekijä, etteikö tuollaista piikkiä kannattaisi ehkäistä laajamittaisella julkisuustyöllä jo Suomessakin.
Entäpä se kärsimys, joka elää lukuisten aids-vauvojen Afrikassa? Kansainvälisen median etusivuille kai mahtuu vaivattomammin amerikkalaislapsi, joka saa ruttobakteerin - onhan hän erittäin harvinainen tapaus! Sivumennen ajatellen hän tietysti on myös mitä sopivin viattomaksi uhriksi, jollaisia "oikeutettu mediasota" kaipaa taistellessaan sitä ainutta oikeaa pahan valtakuntaa vastaan.
Omavastuuosuus?
Toisin kuin pernarutto hiv ei tartu hengittämällä eikä epidemia siksi taltu esimerkiksi "epäilyttäviä" ihmisiä eristäen. Suomessa ja lähialueillahan tauti leviää surullisen usein ihan vain "hauskanpidon" nimissä ja syykin saattaa olla hyvin inhimillinen: vain hetkellinen unohdus sopivassa mielentilassa riittää.
Hiviä ja monia muita hankaluuksia eivät kylvä mediaseksikkäät terroristit vaan tavalliset ihmiset - jopa tietämättä, että kantavat jonkinlaista aikapommia. Mediakuluttaja siis ei voi sysätä vastuuta omasta turvallisuudestaan minkään pelastusarmeijan tehtäväksi - toisin kuin suojapukuisten viranomaisten hääriessä hämärien kirjelähetysten parissa. Tieto on ainut toimiva panos, eikä aseeksi kelpaa kuin aito välittäminen.
Esimeriksi hivin pelossa mediakuluttajan on itse alettava aktiiviseksi. Vaivalloista, eikö vain, jos haastetta verrataan maailmanpoliittiseen pallotteluun, jossa tavallisen suomalaisen näpeille ei juuri kysyntää löydy? Suhteellisuuden nimissä mediakuluttaja voikin vain toivoa, että häntä vielä joskus muistutetaan esimerkiksi turvaseksistä yhtä näyttävästi kuin nyt kuullaan ohjeita epäilyttävien postilähetysten käsittelystä!
Mylly jauhaa - perunaa vai vehnää?
Mistä median on puhuttava, siitä se ei voi vaieta. Pernaruttotapaukset ovat uutisaihe, kuten sekin kotoinen terrori, jolla joku tai jotkut jauheaivot sekoittavat kotimaisen postinkulun.
Mutta entäpä se pelko, joka näistä uutisista ja varmuuden vuoksi annetuista toimintaohjeista vain kasvaa? Moista sivutuotetta tuskin on mahdollista täysin välttää. Pahimmat hädät toivottavasti ehditään sentään pestä housuista pois ennen kuin joku taas keksii uuden tavan lannistavan pelon levittämiseksi:
Outojen kirjeiden tiistaina ei mediakuluttaja oikein tiennyt, uskoako kotoiseen kriisiuutisointikykyyn vai ei, kun eräältä kadulta löytyi perunajauhoa, joka hetken päästä muuttuikin vehnäjauhoksi - siinä samalla, kun WTC-rakennus kääntyi Kluuvin kauppakeskukseksi ja Eirassa reittinsä merkinneen porukan lenkkeily jalostui juoksukilpailuksi. Totuudet - vaikkakin tässä vain pienet - taitavat todella olla ensimmäisiä häviäjiä kaiken maailman sodissa, siis myös median hektisessä kilpalaulannassa.